Sieluni oletko ollut, mieleni minne menet, elämäni missä olet.

No nyt on taas se tilanne, että päässä on niin suunnattomasti ajatuksia etten oikein osaa muotoilla tänne kunnollista tekstiä. Mutta plääh, yritetään.

Tänään on ollut surun täyteinen päivä. Olen purrut kyyneleitä palasiksi sellaisella voimalla, että kohta takaisin rakennetut hampaanikin rikkoutuvat.
--> Juu siis minulla on ylhäältä edestä kaikki käytännössä "tekohampaita", eli posliinia ja plastiikkia yhden väkivallan teon seurauksena. Tämä tapahtui lukioaikoina jo, joten tottunut jo olen, Tulee vain aina tähän aikaan enemän mieleen, kun "vuosipäivä" lähestyy. Vappu.

Koen myös tällähetkellä melkoista syyllisyyttä kaikesta. Syyllisyys on minun elämässäni ollut aina vahva tunne. Tosin terapeuttini yrittää saada minut erottomaan erot häpeäkokemusten ja syyllisyyden välillä. Häpeä kun usein muuntautuu kokijan sisäisessä kokemusmaailmassa syyllisyydeksi. Ja tunnen ja koen kumpaakin tunnetta tarpettoman helposti ja voimakkaasti. Itse asiassa, en osaa elää ilman häpeää. Se on ollut osana joka päiväisessä elämässäni jo siitä asti, kun lapsena aloin häpeämään hyväksikäyttöäni. Ja jotain niin kietoutunutta omaan minä kuvaan on vaikeaa leikata irti. Syöpä.

Häpeä on tunne-elämän syöpä.

Ja epilepsia.

Minä ainakin olen niin väsynyt joka päiväisiin lamauttaviin häpeä kohtauksiin jotka lamauttavat. Joskus jopa päiviksi kaikesta kontaktista toisiin ihmisiin. Usein vähintään vuorokaudeksi. Minulla on itseasissa aika vähän päiviä jolloin kykenen osallistumaan elämään. Tai pitämään yhteyttä kehenkään. Ja jos ja kun "ryhdistäydyn" se vie taas neljän seinän sisään ainakin vuorokaudeksi.

Olen väsynyt. Niin kovin väsynyt.

Ja naamakirjat ja kaikki sosiaalinen media on ollut niin suunnattoman vihan täyteistä vaalien alla ja pahasti näyttää, että sama jatkuu kuumana vaalien jälkeenkin (ainakin) hetken. Minua ahdistaa siis käydä millään näistä sivuista. Olen poliittisesti siis kyllä "aktiivinen" ja valmis keskustelemaan, mutta en vain kestä kaikkea sitä raivoa ja vihapuhetta. Kaikken hyväksymättömyyttä. Ihmisten haluttomuutta ajatella ketään muuta kuin itseään. Kykenemättömyyttä astua toisen saappaisiin. Ahdistavaa ja synkkää. Joten "maailman tuskani" takia en vain pysty enää oleilemaan näillä foorumeilla.

Eikö myötätunto ulotu enää omaa kokemuspiiriä kauemmaksi tässä maassa?

(Niin ja helkkari kun ahdistaa se, että hoitaja ja lääkäri psykiatrisella poliklinikalla kyselee jatkuvasti, että minkä diagnoosin arvelen itselläni olevan. Minä! Eikö minun pitäisi olla potilas? Ei kai niitä diagnooseja tilailla kuin pizzaa!?)

Olen katsonut tänään muutamia dokumentteja psykologian aiheista. Paljon niissä on ollut myös eri asteisia suljettuja hoitopaikkoja aihe alueen tiimoilta... Mikä minussa on vikana kun kadehdin siellä asustavia potilaita ja kaipaan samanlaiseen ympäristöön?

Höyryjen päästöä

Kohta sitä pitää pakata. Olen huomenna lähdössä pitkäksi viikonlopuksi parhaan ystävän luokse. Kiva päästä juttelemaan ihan kahdestaan kaikesta. Ja sauna! Herran isä en edes muista koska viimeksi olen päässyt saunomaan kunnolla. Siellä pitäisi kai myös jotenkin juhlistaa syntymäpäiviäni, mutta ei mitään ihmeellistä. Ei ole hirveästi mitään juhlinta intoa joten pitäydytään ihan vähäisissä eleissä. Siksi sinne lähdenkin. Pääsen karkuun onnen toivotuksia täällä.

Tosin sain kyllä ihanan syntymäpäivälahjan etukäteen. Kärcherin höyrypuhdistimen nimittäin. Sitä olin kovasti toivonutkin. Nyt saan todella puhdasta jälkeä aikaan ilman mitään kemikaaleja. WOHOO! Siivous neuroosi täysvalmiuteen! N-Y-T nyt!

Pelko seuraa minua joka seuraa viimeistä matkaa.

Ylihuomenna on se päivä, jota kammoan. Äitini hautajaiset. Pelottaa aivan uskomattomasti. Eniten ehkä se, että en osaa ennakoida miten tulen reagoimaan koko tilaisuuteen. Mahdollisia tilanteita kun voisi olla:

1) Romahdan ja itken hysteerisesti niin, että joudun sulkeutumaan yksin johonkin suljettuun tilaan popsimaan rauhoittavia ja viettämään loppuajan pumpulissa ja puoliksi kaukana itsestäni.

2) Tunnemyrsky menee sen tietyn kriittisen rajan yli jossa tunteeni naksahtavat pois päältä. Sitä on tapahtunut aikaisemminkin. Sitten en enää tunne mitään. Kuljen kuin kylmä robotti ja mikään ei kosketa minua. En halua vaikuttaa kylmältä, kyseessä on kuitenkin äitini. Ja kun päältä pois naksahtaneet tunteet sitten vihdoin laukeavat voi tilanne muuttua vieläkin pahemmaksi. Itsensä satuttamista ja muuta sellaista.

3) Saan paniikkikohtauksen (Don't you just love those...)

4) Jalat eivät vain kanna. En pääse viemään kukkia tai saattamaan arkkua.

Nuo nyt tulivat ensimäisenä mieleen. Ei sitä nyt tiedä miten asiat oikeasti tulevat menemään. Tietenkään. Mutta olen hyvä stressaamaan kaikkea etukäteen.

Ja onhan siinä sitten sekin kammottava aspekti, että pitää ottaa vastaan toisten itkuisia osaanottoja. Hyväähän ihmiset tarkoittavat, mutta on vaikea ottaa vastaan toisten surua kun oma on niin musertava. Ja sitä hölmöä kysymystä, että kuinka olen nyt voinut. No paskasti. Niinhän minä. Ihmisistä rakkain kuoli. Juu. Paskaa ja itsetuhoista ja mustaa. Niinpä niin.

Ja osa minusta ei usko tätä asiaa vieläkään. Ylihuomenna kaikesta tulee totaallisesti totta. Ei enää häntä. Ei enää missään.

Voi itku.

Rakkauden tuntee lämpönä, lohtuna ja kipuna.

Äidin kuolemasta on nyt yhdeksän päivää. Hassua, en yleensä pysy edes viikonpäivissä, mutta tätä asiaa en voi lopettaa laskemasta. Tulin äitini luo.... Tai siis äidin entiseen asuntoon jossa veljeni vielä asuu. Ihan kuin kävelisi museoon. Jokainen esine ja huone tuo uusia muistoja pintaan. En jaksa enää itkeä. En varsinkaan pikkuveljeni nähden. Hänellä kun on asperger- syndrooma ja tunteiden ymmärtäminen ja lukeminen on hyvin vaikeaa ja ahdistavaa. En halua lisätä hänen taakkaansa.

Yritin kaksipäivää sitten soittaa äidille. Ajattelin siis soittaa ja kertoa kuinka paljon suren hänen poismenoaan. Se isku kun tajusi mitä on oikein tekemässä.... Aivan uskomaton kipu. Rystyavokkaalla naamaan. Ja tajusin sen vielä sen verran myöhään että äidin puhelinvastaaja pärähti käyntiin. Äidillä oli siihen itse puhutuu viesti. Ääni. Äidin ääni! Kipu räjähti rinnassa. Ja siis suru tuntuu kovin fyysiseltä kivulta. Se on ollut minulle yllätys. En ole ennen surrut näin rajusti.

Mutta on täällä ollut muutakin kuin vain kipua. Katsimme veljeni kanssa elokuvan ja opetin veljeäni tekemään makaroonilaatikkoa. Veli Hopean pitää oppia tekemään itselleen kunnon ruokaa. Olen saanut Hopealta paljon halauksia, mikä voisi olla hänelle vaikeaa varsinkin tällaisessa tunnemyllerrys tilassa. Kummityttöni isä kertoi myös mitä Hopea oli hänelle sanonut: "Minä kyllä selviän tästä kaikesta, mutta entäpä siskoni? Hän niin kovin herkkäsieluinen taiteilija. Hänestä meidän kaikkien kuuluisi kantaa huolta.". (Aspergerit puhuvat hyvin usein kirjakieltä, niin kuin veljenikin).

Tunnen veljeni rakkauden syvällä sisälläni. Se on elävää. Rakkaus elää vaikka ihmiset kuolevat.

Olen tuntenut myös teidän blogini lukijoiden tuen. Kiitos teille jotka laitoitte kommentteja jo olette olleet kanssa täällä. Se merkitsee minulle paljon. <3 Teille!

Kiiltävää niin viiltävää.

Meikkasin tänään kunnolla. Tiedättekö, sillätavalla ettei ota mitään kiirettä ja käyttää kaikki taidot mitä on. Tuloksena melkoinen rock pinup naama. Varmaan voi vaikuttaa vähän turhalta, kun en oikeastaan ole minnekkään menossa tai mitään tekemässä. Mutta sellainen naamion levittäminen kasvoille on jotenkin... terapeuttista. Hetken aikaa näyttää itsevarmemmalta ja vahvemmalta. Vähemmän surulliselta. Pelkkää pintaahan se on mutta ainakin kiiltävää.

Ei sillä, olisi mukava mennä johonkin baariin missä kukaan ei tunne. Keksiä jokin alterego ja kertoa valheellinen taustatarina. Olla vähän aikaa joku muu, juoda itsensä hiprakkaan ja nauraa typerille jutuille. Olla hetken aikaa varastetulla ajalla ja kaukana siitä mitä oikeasti on meneillään. Kuin nukkeleikki, mutta omalla itsellä.

Huomenna kokoonnutaan kummitätini luo. Keskustellaan hautajaisista. Mitä, missä, milloin. Ahdistaa.

Viiden minuutin hiljaisuus

Äitini on kuollut.

Hän lähti viimeiselle matkalleen (tai mitä kukakin nyt haluaa uskoa) ihan pari päivää sitten. Nyt olen meidän suvustamme vanhin elossa oleva henkilö. Uskomatonta ajatella. Kauheaa.

Kovin ovat nämä sanatkin niin turhan kuuloisia. Miten tästä nyt kirjoittaa. Miten mistään enää sanoo ja kirjoittaa ylipäätänsä mitään? Miksi maailma ei pysähtynyt samalla kun rakkaani sydän? Päässä soi Kaija K:n biisistä pätkä.

"Se on jotenkin turhaa, viiden minuutin hiljaisuus ja taas kaikki pauhaa
ohikulkijat vain etsii omaa rauhaa
turhan arkinen tilaisuus, viiden minuutin hiljaisuus"

Minua ei olla jätetty hetkeksikään yksin, koska läheiset pelkäävät mitä voisin itselleni tehdä. Ahdistaa. Ja haluaisin tehdä juuri sitä kaikkea mitä ympärilläni pelätäänkin. Ja olenkin vahingoittanut itseäni. Maltillisesti jos niinkään nyt voi sanoa. Mutta. Ahdistaa tämä vellova huoli.

Tarvittu kyllä mutta vain toisten ehdoilla. Aina.

Tänään oli perjantai ja siskollani oli vapaa viikonloppu. Idea oli että nyt siskousiltaa vietettäisiin... tai siis minulla oli tämä uskomus.. Mutta eihän se oikeasti ollut sitä. Minä olin paikalla sen takia, että olen pitämässä huolen siskosta, jotta hän saa elää ja olla "vapaa". Kun hän löytää miehen tai muuten vain parempaa seuraa, hän jättää minut huolehtimaan itsestäni. Viettämään aikaa itsekseni.

Kunnes tulee aika jolloin hän haluaa tauon tai kun tulee aika huolehtia hänet kotiin. Hän luottaa tottakai siihen että minä pysyttelen suurinpiirtein selvinpäin, jotta pidän hänestä huolen. Koska hei, "Nathusii aina tekee niin."

Olen kovin väsynyt tähän.  (Ja ei, tämä ei ole ensimmäinen kerta tai ainoa esimerkki.)

Hyvät teot eivät jää rankaisematta.

Älä hitto huolehdi koska silloin kukaan ei huolehdi sinusta.

Aika synkkään minun mieleni viettää.

Repesi? Romahti? Särki?

No niin ööh... Onpas ollut aivan hirveän outoa. Tai siis.... en ole itkenyt ikuisuuteen. Tai tätä nykyä tämä väite pitääkin muokata menneeseen muotoon.

En ole itkenyt mitään, en edes äitini tilaa ja kohtaloa. En edes silloin kun hengen lähtö on ollut hyvinkin konkreettinen ja todellinen mahdollisuus. En leikkauksien aikana tai uusien komplikaatioiden iskiessä. En pisaraakaan. Yhtään. Mitään.

Mutta nyt tässä, yhtenä iltana ilmeisesti minun ruumiini ja psyykeeni päättivät että nyt tyttö kanveesiin. Syytä ei oikeastaan näkyvästi ollut. Olin yksinäisyydessä enkä ajatellut mitään isompaa. Yllättäen vaan hartioiden, selän, kylkien ja niskan lihakset vain kiristyivät. Eivät suoranaisesti jumittuneet, mutta jännittyivät. Asento muuttui tästä johtuen melko kyyryksi ja "supuksi". En edes osannut panikoida, lähinnä ehdin ihmetellä että mitäpä helvettiä. Sitten iski ensimmäinen kehon lävistävä vavahdus. Toisen aikana silmät kihosi kyyneleitä tulvilleen ja sitten tätä rääpälettä vietiin. Aivan suunnattoman kova, väkivaltainen ja ruma itku kohtaus.

HuutaaUlvooVavahteleeVapiseeRäkää               Koko hela hoito

Siinä itkiessä vaihteli asiat päässä, että mille nyt milloinkin itki. Niitä tuli ja meni, itku vain jatkui. Suurin osa aiheista liittyivät äitiin, mutta oli niitä toki muitakin. Voi hemmetti minä itkin! Jouduin hakemaan parikin kertaa vettä yhä vollottaen, etten saisi aivan järkyttävää neste hukkaa ja siitä juontuvaa päänsärkyä. Itkin hieman päälle kaksi tuntia. Jossain vaiheessa tuli mieleen että loppuuko tämä helvata ollenkaan ja että pitäisikö sitä kiikata itsensä osastolle jos sainkin jonkun hermoromahduksen tai psyyke repesi jotenkin muuten enkä enää vain kasaannu tästä itsekseni.

Kun rääkyminen vihdoin tuli suurin piirtein tiensä päähään, palelin ja tärisin niin hillittömästi. Eikun kahden untuvatäkin alle. Hitaasti hengittelyä toiset kaksi tuntista. Olon pohdiskelua. No, tunne oli että: "Öööh... Mitäpä helvettiä!?"

No jälkikäteen voin kyllä sanoa, että kyllähän sitä olo keveni jonninmoisen määrän. Ja mukavaa tietää, että en ehkä olekaan niin tunnekuollut kun toisinaan pelkään. Mutta siis mitä hittoa? Aika pelottava kokemus se oli myös. Onko kellään kokemuksia tällaisesta?





Ai niin.... Menin ja viiltelin. Ei helkkari, pitkä jakso ilman tuollaisia typeryyksiä nollautui nyt sitten..

Minä: Pysähtynyt. Ja kohta yhtä leimaa rikkaampi.

Olenpas valvonut taas tämän yön läpi. Hupsista. Tai ketä minä huijaan, aivan tahallista tämä oli. Tietoinen päätös tiedostaen, että loppujenlopuksi tämähän on helkkarin typerää. Ahdistuksen määrä lisääntyy jos olen nukkunut liian vähän ja taidot käsitellä sitä vähenevät tai lamaantuvat jopa kokonaan. Lisäksi tänään on terapia, enkä ole oikein varma saanko siitä juuri mitään irti käydessäni ylikierroksilla.

Se onkin yksi erikoisempi asia... Kun olen valvonut liikaa en ole yleensä "normaalin" tuntuisesti väsynyt. Käyn ylikierroksilla, olen hermostunut, ehkä vähän säikky ja monesti paljon puheliaanpi ja rohkeampi heittämään huulta. Voin valvoa suhteellisen kivuttomasti reilusti yli 32 tuntia, eli en vain väsähdä ja/tai ala pilkkimään. Kun vihdoinkin yritän käydä nukkumaan on unen kiinni saanti hankalaa. Tosin onhan se aina ollut minulle hieman haastavaa, mutta valvomispätkän jälkeen jopa maksimilääkityksen kanssa nukahtamisesta tulee melkeinpä työtä. On suorastaan idioottimaista pistää itseään taas läpi kaiken tuon, mutta niin.

Jätä sairaalle mielelle päätösten tekeminen niin se tekee sairaita päätöksiä, eikö?

Ajattelin ensiksi viettää koko yön lukien. Sain käsiini hirveän kasan kaikenlaisia ihania uusia kirjoja ja öisin on helpompi vain "tuhlata" aikaa lukemalla ja välttyä itsesyytöksiltä siitä, että aika olisi ollut ehkä parempi käyttää jotenkin muuten.

Kuten vaikka laittamalla pyykkiä. Kouluttamalla koiraa. Pyyhkimällä pölyjä. Näyttämällä hyödylliseltä.

Mutta kesken kirjaa aloin kuitenkin kaivata näille sivuille. Vähän taas selkeyttämään ajatuksiani. Jos siis hyvin käy, en tosin pidätä hengitystäni. Viikonloppu oli henkisesti melkoisen rankka. Ei sillä, niin oli koko edellinen viikkokin.

Tulin tänään... eikun siis eilen (vuorokauden rajat hämärtyvät kun ei katkaise niitä unella, kaikki yhtä ja samaa päivää) viikonlopun vietosta rakkaan ystäväni luota toisesta kaupungista. Hänellä oli syntymäpäivä ja tietenkin juhlittiin tapahtumaa oikein kunnolla kotibileiden kautta. Juhlissa oli minulle paljon täysin vieraita ihmisiä. Tämä on itse asiassa poikkeavaa normista, koska meillä on ollut lukio ajoista hyvin pitkälle sama ystävä piiri. Kaikki ystävät ovat hajaantuneet ympäri suomea, joten aina tällaisissa juhlissa saadaan sitten porukkaa kasaan.Tällä kertaa se ei vain ihmisten aikataulu ongelmista johtuen onnistunut. Ja ystäväni on viimeisen vuoden aikana saanut itselleen uutta sosiaalista elämää. Pitkän masentumisen jälkeen hän palasi opintojensa pariin ja pääsi työharjoitteluun. Sieltä tarttui mukaan työ kavereita ja koulu tuttuja. Ja vaikka olenkin iloinen että hän on päässyt elämän syrjään kiinni olen kuitenkin myös... kateellinen. Ja myös mustasukkainen. Kauheaa myöntää, mutta totta yhtä kaikki.

Olenkohan tulossa taakaksi hänelle. Minä kun tuppaan vain tarpomaan paikallani ja jatkuvasti minulla on puhuttavaa vain enemmän tai vähemmän huonoista tapahtumista, tunteista ja asioista. Olen aika masentava.

Viime viikolla sain tietää, että diagnosointi rattaat lähtevät taas käyntiin kohdallani. Kepeästi heitettiin sellaisia mahdollisuuksia kuin bipolari häiriö ja erinäiset persoonallisuushäiriöt. Niin ja tietenkin Postraumaattinen stressioireyhtymä. Nam nam. Siinäpä on valinnan varaa nirsoimmallekin.

Juu, en varmaan näytä suhtautuvan tähän nyt kauhean kypsästi, mutta kunhan varjottelen nenäkkyyden turvassa koska oikeasti olen aika kauhuissani. Koko homma on jotenkin niin ahdistavaa. Diagnosointi tuntuu niin lopulliselta. Ja diagnoosin rakentaminen riippuu myös pitkälti minusta. Entä jos en osaa tai pysty syystä tai toisesta antamaan hoitohenkilöille tarpeeksi laajaa kuvaa minusta ja tietoja eri "oireista" ja piirteistä ja saankin  päälleni väärän diagnoosin. Hoitosuunnitelmat tehdään sitten sen pohjalta ja kaikki menee täysin metsään.

Lisäksi pelkään sitä kuinka lyödyksi tunnen oloni kun diagnoosi saapuu, mikä se sitten onkaan. Tiedostan että eihän se mikään tuomio ole, mutta jossain minussa on piilevä ajatus ja ennakkoluulo leimaamista kohtaan. Jos kaikki mitä sen jälkeen sanon, tunnen, ajattelen tai teen saadaan tai yritetään saada johdettua takaisin alkuperäiseen diagnoosiin. Että "ah, no tuo on tyypillistä tähän ja tähän persoonallisuushäiriöön" tai "No ajattelet tätä rataa koska se vain nyt kuuluu tähän häiriöön". Aivan kamala ajatus.

Velvollisuudentuntoisesti yritän listata tähän myös jotain hyviä asioita diagnoosin tarkentumisesta. Ehkäpä opin ymmärtämään itseäni hieman paremmin kun opin mitkä asiat minussa vaikuttaa. Ehkäpä lääkitys ja hoito muutenkin pystytään kohdentamaan paremmin oikeisiin alueisiin ja pääsen nopeammin kiinni johonkin joka edes muistuttaa elämää. Ehkäpä?

Arvotonna on hyvä olla, vaan huolet painaa ja rasittuu polla.

Helvettiä. Sitä minulle on kuulunut.

En vain ole riittävä.

Yritin oikeasti panostaa elämään. Olla tässä ja nyt ja elää. Minä seurustelin. Tässä pois ajalla minä aloin seurustelemaan. Mutta mitäpä seurustelusuhde on kun en enää kykyene seksiin. EN vain voi olla minuna itsenäni. Minä en voi olla seksuaallisessa kontaktissa ilman muistoja kaikesta siitä mitä koin lapsena. Ymmärtääkö kukaan sitä tunnetta kun tietää, että tuo koskettava käsi on ihmisen joka ymmärtää ja välittää, mutta kun sen tuntee sen lapsuuden paholaisen kautta. Kaikki on likaantunutta. Itsetuntoa ei ole nimeksikään. Olen taas se pieni lapsi. Taas. Minä en vain kasva.

Äitini on hyvin sairas. Kuolemansairas. Olen yrittänyt olla paikalla mutta kun kaikki menee yli, niin vetäydyn enkä ole sielläkääm kunnolla paikalla. Lääkärit puhuvat jatkuvasti ristiin. Toinen sanoo että tässä ei eletä kauan (mikä on kauan?) ja toinen taas sanoo, että kyllä tässä vielä taistellaan muutama vuosi (mikä on muutama?)

Minä katson äitini kamppailua ja en ymmärrä miten kukaan viitsii elää elämää, varsinkaan näin kipuisena. Minä en ymmärrä, ei se kannata. Loputonta kipua.

Sain Kelalta päätöksen toisen vuoden psykoterapiaan. Luojan kiitos! En tiedä miten pystyisin elämään ilman sitä. Tosin lääkärini jo uhkaili... Hän sanoi: "Miten sulle on myönnetty psykoterapiaa koska eihän sitä saisi myöntää masentuneille". Aloin pelkäämään että nyt se ainoa apu viedään multa sitten pois. En minä voi puhua hyväksikäytöstä ja muista traumoistani ihmiselle joka vaihtuu. SE EI ONNISTU!

Olen myös pakkovierottautunut päivälääkkeistäni. Tämä johtuu siitä, että kun resepti uusittiin hain koko satsin kerralla, koska julkiset ovat minulle kidutusta. Yllätys yllätys sain matkalla paniikkikohtauksen ja kesken matkan vain hyppäsin pois. Unohdin ne lääkket sitten siihen bussiin. Ja minua hävetti. Hävettää. EN kehtaa sanoa sitä missään. En lääkärille. Ja kun siirsin sitä tarpeeksi kauan (kunnes olin käyttänyt vihoviimeisetkin varastot ja unohtuneet yksilöt) en vain kesta sitä kysymystä: Miksi et hakenut aiemmin!? Olen niin tyhmä. 

Ja tämä lääkkeettömyys ei selvästi sovi minulle mitenkään. Edelleen siis otan lääkkeitä paniikkikohtauksiin ja unilääkkeet, mutta ilman päivälääkettä olen aivan pois kartalta. 

Seuraavan tiistaina on tapaaminen taas uuden lääkärin ja uuden hoitajan kanssa. Mitä helvettiä tästäkin tulee!? En jaksa enää taistella parantumiseni puolesta. En ole yksinkertaisesti sen arvoinen.

Tuhlari tytön paluu ja muuta ahdistuksesta

Olen ollut poissa kauan. Liian kauan, tämän myönnän aivan avoimesti. Ja sitten kun päähän iskeytyy se ajatus että olen olen ollut näiltä sivuilta poissa aivan liian kauan... Minun päässäni se aiheuttaa mm. tätä ajatusrataa:

"Nyt olen kyllä mokannut pahasti."

"Hyvä Nathusii, sinulla oli yhteisö missä sinulla oli paikka ja mitä sinä teet? Katoat ja tuhoat senkin."

"Ei tuonkaltaista tuuliviiriä sinne kyllä kaivatakaan, hyvä kun lähdit."

Lisää lapsellisia kommentteja? Voi kyllä, niitä minulla riittää itselleni!"

"Ai muka osaksi yhteiskuntaa joskus? No voisit edes aloittaa jonkunlaisesta luotettavuudesta."

Ja sitten vielä tämä: " Ai meinasitko muka että sinua kaivattaisiin? Älä nyt naurata, tuollaista omien pikku tuntojensa tykittäjää vai? Olisit jo hiljaa!"

Jotenkin kynnys palata nousee sitä mukaa kuinka kauan on ollut pois.

Psykoterapia on ollut ehdottamasti rankkaa. Antoisaa kyllä mutta niin rankkaa. Tänään avasimme pahinta paikkaa. Miksi tunnet itsesi niin arvottomaksi. Miksi et voi nähdä tulevaisuudessasi romanttista rakkautta? Miksi jatkuvasti haluat suojella muita kaikelta... ehkä eniten itseltäsi?

Ja terapeuttini yrittää jatkuvasti saada minua sanomaan lauseita kuten "vaikka tapahtuikin tätä ja tätä, voin alkaa hyväksymään itseni." No mitä jos sanon niin? Muuttaako se lauseen todeksi? Epäilen.

Miksi sitten sitä on niin helvetin vaikea sanoa!?

Minä haluan vastata, että kun on kerran käytetty, niin ei minusta enää saa arvoista mihinkään. Haluan suojella jokaista siltä sotkulta joka minä olen. Siltä jonka jokainen liian lähellä oleva joutuisi minun kanssani kärsimään. Varsinkin jos puhuttaisiin kumppanista. Liian vaarallista, pelottavaa, kipeää minulle; liian julmaa, tuskastuttavaa ja epäreilua hänelle.

Miksi en voi vain hyväksyä sitä että jotkin asiat ovat minulta saavuttamattomissa? Miksi pitää avata kaikki ja pistää minut toivomaan!

Tänään tämä ihanempi päivä kuin muulloin.

Tämä päivä oli jotain mistä minulla ei ole ollut.
Ei kertaakaan vuosiin.

Aamulla pois oli kuristava epätoivo, viha ja kyynisyys, rampauttava tyhjyys ja lamaannuttava uupumus. Tälle ei ole järjellistä selitystä. Niin vain oli. Sisälläni asuva synkkyys oli sellaista humisevaa, tuulen kaltaista surua. Se painoi kyllä, mutta ei luhistanut. Hengitin vaan en kironnut sitä itseänsä toistavaa faktaa.

Menin terapiaani (johon saapumista tätä nykyä oikeasti odotan) ja laskin sekunteja. "Tämä kestää sen hetken kun sillä on voimaa, ja voimaa ei elämääni ole kuulunut vuosiin." Koska putoan?

Terapia. Voi se suloinen ihminen siinä vastapäätä jolla on niin ylistettävä astikyky. Kannatteli ja ruokki tilaani niiin kauniisti ja hellästi. Tunsin olevani joessa jolla jonka suuntaa vakautettiin. Kun lähdin minun teki mieleni hymyillä. Ehkä itkeä hieman mutta.

Kävellessäni asemalle mieleeni kirposi tarina. Lasten tarina. Kai niitä monet saduiksi kutsuu, mutta tätä en ehkä sillä haluaisi luokitella. Minä en ole koskaan kirjoittanut lapsille. Tekstini ovat aina olleet liian raakoja henkisesti, vaikka alunperin olin saanut toimeksiannon ne lapsille suunnata. Käytännössä olin jo hyljännyt lapsille kirjoittamisen mahdollisuuden. Minusta lapsille on kaikista vaikeinta kirjoittaa, koska hehän keksivät jokapäivä uusia tarinoita leikeissään! Ei monikaan meistä pysty täysin samaan. Mutta tämä tarina resonoi sisälläni, olin siitä... (kesti hetki kun itse tajusin mitä tunsin) ylpeä! MINÄ OLIN YLPEÄ jostain aikaansaannoksestani, jostain mikä tuli sisältäni! Uskomatonta.

En kuitenkaan luottanut siihen mitä ajattelin, koska niinkuin sanoin: Lapset ovat parhaimpia (pahimpia) kriitikoita. Kerroin siis tarinan yksinkertaistettuna kummitytölle ja hänen eri-ikäisille sisaruksilleen. Kukaan ei malttanut odottaa kun kerroin tarinaa. "Mitä sille tytölle sitte tapahtuu!?", "Et sä voi kertoo sitä vaan noi, sun pitää kirjottaa sillee miltä siit tuntuu!", "Lisää!", "Pystynkö mäkin tohon?".

Minusta tuntuu että tämän kirjoittaminen on jo velvollisuus eikä mahdollisuus! Tekisi mieleni tähän hymiöidä "lapsellisesti" ja paljon! Riittäköön kuitenkin tuo ylenmääräinen huutomerkkien määrä.

Ja lopuksi. Tiedän että täältä tullaan taas alas samaan ja muuhun pahaan. Mutta tämäpäivä kipinöi minussa kuin toivo.

Havahtumisia kivun keskellä

Kylläpä elämässä tapahtuu taas paljon kerralla. Koiraa tietenkin. Se on se positiivinen asia tällähetkellä. Pieni lämmin pussi vilpittömyyttä ja aitoutta. Jotain jota pitää suojella koko olemassa olollaan ja jota auttaa kasvamaan. Rakastaa.

Koin hyvin vahvan kokemuksen tässä yhtenä iltana. Pidin tuota pientä ruttumussua sylissä jossa se nuokahteli. Katsoin sitä, täysin luottavaista olentoa. Tajusin, että voisin vaikka puukottaa koiraa ilman että toinen osaisi odottaa sitä. Ilman että voisi laittaa vastaan mitenkään. Yhtäkkiä elämä katoaisi. Puff.

Ei varmaankaan tarvitse painottaa, että mitään tuollaista en tulisi koskaan tekemään tietenkään.
Mutta tajuaminen koiralapsen avuttomuudesta avasi minulle ikkunan pieneen lapseen sisälläni. Tuollainen minäkin olin. Avuton. Luottamusta täynnä. Helposti tapettava.

Itkin monta tuntia. Itku alkoi kera fyysisen kivun. Puhkaisin paiseita. Itkin kunnes veri muuttui tummasta kuoliosta tulehtuneen kautta happitäyteiseen punaiseen. Sattui. Helpotti. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin sääliä sitä pikkutyttöä kohtaan. "Et sinä sille voinut mitään. Anteeksi että silti syylistin sinua. En ymmärtänyt, en tekoa, en sinua, en kipua, en minua. En vieläkään, mutta ei sekään ole sinun syytäsi.".

Kokemus oli ravisuttava ja hyvin opettavainen. Se muutti minua. Tulevaisuuteen jää nähtäväksi kuinka paljon.

Sitten tietenkin tuo äitini syöpä joka on levinnyt aivokuoreen. Ilmiselvästi masentavaa. Mutta toivoa on, sanoivat lääkärit. Opettelen uskomaan toivoon. Siitäpä voisi kehittää oman uskontokuntansa. Toivon Etsijät olisi hyvä nimi. Tai sitten vain tyydytään olemaan masentuneita jotka pyrkivät elämään... Uskonto on jotenkin raflaavampi. (Anteeksi tästä levottomasta hyppelystä aiheesta toiseen. Jotenkin ajatukset jyllää liian kovalla.)

Tasapainoilen jaksamisen ja luovuttamisen välillä niin monella eri alueella elämässäni. Tie edessä on kuin aitajuoksu kiikkulaudoilla. Olisi hyvä saada kääntymään laudoista suurinosa tasapainoon, mutta yksin on hankala tasapainottaa painosuhteita. Onneksi on terapia jonka avulla peilata tuntemuksiaan, muuten ei tästä tuisi mitään. Ja jos joku lauta kaatuu liikaa negatiiviselle puolelle pieni karvapylly hyppää toiselle puolelle notkauttamaan toiseen suuntaan. Ainakin nyt. Ja nyt on ainoa mitä tiedän.

Apu jolla jaksan

Minulla on oma terapeutti. Siis totaallisen oma, jota ruokin ja hoidan.

Tässä hänestä pari kuvaa:

Hän on kolme kuukautta vanha ja hän täyttää elämäni oivalluksilla ja lämmöllä.

Sain tietää että äidilläni on aivoissa syöpää.

Halinpusinhalin.

Kestän.

Vastaa kaikkeen hiljaisuudella

Tänään tuli sitten taas tuota jännitystä elämään. Äidillä pelättiin aivohalvausta. Se ei kuitenkaan sitten ollut ihan niin vakavaa, vaan kasvojen toispuolinen halvaus joka johtui hermoista. Ja se paranee läkityksellä ja ajallaan. Mutta herranjestas kun pelotti. Eikö tämä meidän perhe ole saanut jo kärsiä tarpeeksi. Kai se on todettava taas:

"Kivun määrä ei ole vakio."

Taas huomasin miten kyvytön olen käsittelemään tämänkaltaisia uutisia. Vaivuin koomaa muistuttavaan uneen ja leikin etten ollut olemassa. En pystynyt ajattelemaan joten kieltäydyin olemasta tajuissani. Minun pitää löytää joku muu tapa vastata tallaisiin tilanteisiin. Tällämenolla jään tunnekuolleeksi ikuisesti.

Huomenna taas psykoterapiaa ja siellä olisi varmaan hyvä kertoa tästä kaikesta. Mutta haluan vain olla puhumatta. Mikään ei ole totta ennen kuin sen sanoo ääneen. Leikisti. Olen 25- vuotias enkä osaa elää mailmassa "aikuisten oikeasti". Onkohan pian jo lian myöhäistä oppia?

Huomenna aijon juoda pääni ainakin puolitäyteen. Fiksua? No ei helvetissä, mutta teenpä sen silti. Kuuntelen musaa ja hengailen siskon kanssa ja esitän taas hetken ettei mitään ole tapahtunut.

En muista olenko jo kertonut, että minä kirjoitan myös runoja silloin tällöin... Ajattelin liittää tähän yhssenkoska se nyt vain tuntuu sopivalta. Ettehän teilaa liian julmasti?


Se ei jätä rauhaan
hiljainen nalkuttava tunne
  olisi pitänyt
           avaa suu

Ikenet turpoavat
punertuvat helakoiksi
  kiiltävät kivusta
Kaikesta sinne jääneestä

Terävät sanojen kulmat
raaputtaen limakalvoja rikki
hampaiden väliköihin asettuneet
  partakoneen terät

Kunnes et saa suuta auki
  lihasneste suussa maistuen
ikuisesti hiljennettynä oman kipunsa tähden


Jotain tuollaista tälläkertaa. Palaan hiljaiseen sisimpääni.

Tulevaisuus on ehkä jollain tapaa parempi kuin 90- luku!

Huomenna toinen tutustumiskäynti tulevan psykoterapeuttini kanssa. Tulevan juurikin siksi että olen päättänyt valita hänet. Ja hän jo sanoikin että ottaisi minut mielellään asiakkaakseen joten siltä puolelta asia onkin jo selvä. Sitten vielä helvetin esikartanoon paperit. (Tällä tarkoitin siis Kelaa, tuota hakemusten joutomaata). Ja voila! Olen pitkäaikaisessa psykoterapiassa. Hienoa hienoa.

Olen myös miettinyt tuota koulutusta. Minullahan siis on yksi koulu kesken ja alustavasti olen puhunut psykarin kanssa että jatkaisin tänä syksynä jonkinlaisella helpotetulla aikataululla. Mutta se vaan tuntuu aivan liian raskaalta. En koe olevani vielä kykeneväinen niin suureen vastuuteen ja kykenemiseen. En vain kykene. Sittten jätän hoitamattta tehtäviä ja jään pois tunneilta kun en vain jaksa ja pysty, ja sekös lisää syyllisyyttä jne. Paluun lykkääminenkin tuntuu taas vähän pettymykseltä. Halusin niin kovasti uskoa että pystyn. Että jaksan! Mutta enhän minä sitten jatsanutkaan. Yllätys.

Muistelinpa että olin tämän blogin kuvauksessa kirjoittanut että tarkoitus tässä blogissa EI ole surkutella elämääni vaan jotain aivan muuta. Mutta tässäpä sitä ollaan inisemässä. Joskus tämä helkkarinmoinen masennus ja muu mukava tulee vain niin yli. Monet varmaan tietävät kyllä tunteen.

Jotain vähän pirteämpää? No olen kotona koomatessani töllötellyt netflixin kautta Siskoni on noitaa. Jotenkin hypnotisoivaa heittäytyä sarjaan jota on seurannut pieni iäisyys sitten. Uskomattoman tenhoavaa katsoa tuota 90- luvun tyyliä! Kunnon nauruja ja myötähäpeää on riittänyt. En ollut liian nuori tekemään joitain samoja asu- ja meikki mokia. Apua.

Sanoja ei ole, kuvia on.

Mikään ei ole hyvin elämässäni niin kauan kuin olen itse siinä.

En sitten saanut annettua kirjettä. Akin luona juteltiin ihmissuhteista ja Aki sanoi tämän lannistavan lauseen:  "Minusta ihmissuhteet on totaallista paskaa. Ihanaa paskaa, mutta paskaa kuitenkin. Kaikki se kipu... ei maksa vaivaa.". Joten niin. Taidanpa odottaa vielä jonkin aikaa kunnes pakit eivät ole niin satavarmat. Kunnes ehkä olen unohtanut tämän mielipiteen ja heittäydyn ansaan. Ehkä näin.

Ja sitten. No. Tielleni saapui taas mahdollisuus. Siis alkaa käyttää lääkkeitä aivan väärin. Ja siis kyseinen ihminen kuulostaa karkkikaupalta. Kaikkea ja mitävaan ja paljon. Kieltäydyin. Hyvä minä.

Mielessä pyörii itsensä tuhoaminen. Juurikin tuollaisilla tavoilla jotka tuhoaisivat kaiken mahdollisen edistyksen jonka olen mahdollisesti saanut aikaiseksi. Ja jolla pilaisin kaiken mahdollisuuden hieman parempaan. Elämään tai mihinkään. Taas älytön tarve rankaista itseään. Ihan vain siitä että olen olemassa. Ikäänkuin en ansaitsisi mitään hyvää. Yhtään.

Tiedän tietoisesti että eihän se näin ole. Mutta. Mitenkäs senkin sitten sisäistäisi. Ja kun vielä jaksaisi yrittääkin.

Rohkeuden keräämistä ja terapeuttia

No nyt olen sitten käynyt ensimmäisellä tutustumikäynnillä ehkä tulevan psykoterapeuttini luona. Päällimmäiset tunnelmat..

Ihan positiivinen kokemus. Terapeutti oli hyvin rauhallinen ja pehmeä ääninen. Hetken mietin että josko jopa hieman liian pehmeä minulle, mutta sitten mietin että juuri rauhallista ja tyynnyttävää terapeuttia saatan kaivata, kun aletaan avaamaan vanhoja kipuja.

Terapeutti kertoi myös eri tavoista ja tekniikoista joita hän joskus käyttää terapian eri vaiheissa. Ne kuulostivat aivan järkeviltä ja jopa mielenkiintoisilta. Kyseinen terapeutti on erikoistunut trauma terapiaan joka on iso plussa. Ehkä tämä on "se oikea" minulle. Sovimme myös toisen tapaamiskerran jolloin voin vielä miettiä asiaa.

Paniikkikohtauksien lista sai yhden loven lisää tostain ja perjantain välisenä yönä. Ei kyllä yllättävää, kun ottaa huomioon mitä kaikkea oli alla. Olin ollut siellä tutustumistapaamisessa. Olin valvonut yli 32 tuntia, en ollut syönyt ja kaiken kukkuraksi join itseni vielä humalaankin. Hemmetin fiksua ja saihan siitä sitten kärsiäkin. Kunnollinen paniikkikohtaus joka rauhoittui vasta  600 mg:llä ketipinoria. Sitä ennen olin onnistunut raapimaan päänahkani kyllä jo verille. Juhuu.

Nyt toivuskelen koko tapahtumasta ja minun olisi jo hyvä aloittaa pakkaaminen. Maanantaina lähtö pohjanmaalle piilomökkiin kirjoittamaan ja sieltä sitten Akin luokse. Odotan sitä kyllä kovastikin. Olen kirjoittanut Akille kirjeen jossa päskäytän kaikki häntänkohtaan tuntemat tunteeni paperilla. Olen liiaksi pelkuri että saisin ne suustani ulos, niin päätin kääntyä tutun ilmaisumuodon puoleen.

 En ole vielä varmasti päättänyt annanko kirjeen Akille, mutta se olisi vähän suunnitelmissa. Ajattelin teatraalisesti jättää Akin junalaiturille kirje käsessään ja itse hurauttaa takaisin Helsinkiin. Saisi sitten ihan rauhassa miettiä kirjeen sisältöä ja minun ei tarvitse olla näkemässä mitä tapahtuu. Kuulen sitten kun hän on päättänyt, mutta en joudu kuulemaan vastausta heti.

Toivon kai jonkunlaista merkkiä ja rohkaisua Akin puolelta. Jotain mikä taas varmentaisi omia tuntemuksiani siitä että meillä saattaisi hyvinkin olla jotain ystävyyttä enemän. Toivottavasti saan jotakin sellaista.

Ja toivottavasti vastaus olisi halutun lainen.

Pimeä

Ihanaa kun tulee taas pimeää. Olen aina kokenut turvaa pimeässä. En ole koskaan nähnyt hirviöitä siellä, koska tiesin hyvin että pahinta on valoisassa. Varsinkin pimeä metsä. Ihana. Rauhaa silti hengittävä. Paljon piiloja varsinkin kun oppinut kulkemaan maastossa äänettömästi. Kukaan ei löydä ellei itse halua löytyä. Olen niitä harvoja ihmisiä jotka masentuvat kun valo lisääntyy. Kevät on aina hirmuista aikaa.

Hiljainen syksyn tuleminen on antamassa minulle vähän voimia. Olen saanut hoideltua psykoterapeutin etsimistä eteenpäin. Olen varannut kahdelle jo tutustumisajankin. Toivon todella että onnistaa mahdollisimman nopeasti koska ei kellään ole varaa rampata ja maksaa loputtomia maksuja ilman kelan tukea, ja kertoa aina kaikkia taustoja uudelleen ja uudelleen. Onneksi samalla kun etsintä jatkuu, jatkuu myös polikäynnit. Ainakin jonkun aikaa. Omahoitajani on jäämässä pois ja sitten se turvalinkki katkeaa. Tai antaisihan ne minulle uuden hoitajan, mutta en vain jaksa tavata uutta ihmistä jo psykoterapeuttien lisäksi.

Ihmisseuran kestäminen on jotenkin aina niin rajallista. Voimavaroja on rajallisesti ja kieltämättä se tunne, että muilla on asiat paremmin ilman minua, on välillä todella vahva. Tiedän ettei asia näin ole, mutta järki yksin ei riitä. Tunne voittaa aina. Haluan jotain järkeä muutenkin näihin pakkoajatuksiin ja tunteisiin. Toivottavasti en odota tulevalta psykoterapialta liikaa.