Sieluni oletko ollut, mieleni minne menet, elämäni missä olet.

No nyt on taas se tilanne, että päässä on niin suunnattomasti ajatuksia etten oikein osaa muotoilla tänne kunnollista tekstiä. Mutta plääh, yritetään.

Tänään on ollut surun täyteinen päivä. Olen purrut kyyneleitä palasiksi sellaisella voimalla, että kohta takaisin rakennetut hampaanikin rikkoutuvat.
--> Juu siis minulla on ylhäältä edestä kaikki käytännössä "tekohampaita", eli posliinia ja plastiikkia yhden väkivallan teon seurauksena. Tämä tapahtui lukioaikoina jo, joten tottunut jo olen, Tulee vain aina tähän aikaan enemän mieleen, kun "vuosipäivä" lähestyy. Vappu.

Koen myös tällähetkellä melkoista syyllisyyttä kaikesta. Syyllisyys on minun elämässäni ollut aina vahva tunne. Tosin terapeuttini yrittää saada minut erottomaan erot häpeäkokemusten ja syyllisyyden välillä. Häpeä kun usein muuntautuu kokijan sisäisessä kokemusmaailmassa syyllisyydeksi. Ja tunnen ja koen kumpaakin tunnetta tarpettoman helposti ja voimakkaasti. Itse asiassa, en osaa elää ilman häpeää. Se on ollut osana joka päiväisessä elämässäni jo siitä asti, kun lapsena aloin häpeämään hyväksikäyttöäni. Ja jotain niin kietoutunutta omaan minä kuvaan on vaikeaa leikata irti. Syöpä.

Häpeä on tunne-elämän syöpä.

Ja epilepsia.

Minä ainakin olen niin väsynyt joka päiväisiin lamauttaviin häpeä kohtauksiin jotka lamauttavat. Joskus jopa päiviksi kaikesta kontaktista toisiin ihmisiin. Usein vähintään vuorokaudeksi. Minulla on itseasissa aika vähän päiviä jolloin kykenen osallistumaan elämään. Tai pitämään yhteyttä kehenkään. Ja jos ja kun "ryhdistäydyn" se vie taas neljän seinän sisään ainakin vuorokaudeksi.

Olen väsynyt. Niin kovin väsynyt.

Ja naamakirjat ja kaikki sosiaalinen media on ollut niin suunnattoman vihan täyteistä vaalien alla ja pahasti näyttää, että sama jatkuu kuumana vaalien jälkeenkin (ainakin) hetken. Minua ahdistaa siis käydä millään näistä sivuista. Olen poliittisesti siis kyllä "aktiivinen" ja valmis keskustelemaan, mutta en vain kestä kaikkea sitä raivoa ja vihapuhetta. Kaikken hyväksymättömyyttä. Ihmisten haluttomuutta ajatella ketään muuta kuin itseään. Kykenemättömyyttä astua toisen saappaisiin. Ahdistavaa ja synkkää. Joten "maailman tuskani" takia en vain pysty enää oleilemaan näillä foorumeilla.

Eikö myötätunto ulotu enää omaa kokemuspiiriä kauemmaksi tässä maassa?

(Niin ja helkkari kun ahdistaa se, että hoitaja ja lääkäri psykiatrisella poliklinikalla kyselee jatkuvasti, että minkä diagnoosin arvelen itselläni olevan. Minä! Eikö minun pitäisi olla potilas? Ei kai niitä diagnooseja tilailla kuin pizzaa!?)

Olen katsonut tänään muutamia dokumentteja psykologian aiheista. Paljon niissä on ollut myös eri asteisia suljettuja hoitopaikkoja aihe alueen tiimoilta... Mikä minussa on vikana kun kadehdin siellä asustavia potilaita ja kaipaan samanlaiseen ympäristöön?

Arvotonna on hyvä olla, vaan huolet painaa ja rasittuu polla.

Helvettiä. Sitä minulle on kuulunut.

En vain ole riittävä.

Yritin oikeasti panostaa elämään. Olla tässä ja nyt ja elää. Minä seurustelin. Tässä pois ajalla minä aloin seurustelemaan. Mutta mitäpä seurustelusuhde on kun en enää kykyene seksiin. EN vain voi olla minuna itsenäni. Minä en voi olla seksuaallisessa kontaktissa ilman muistoja kaikesta siitä mitä koin lapsena. Ymmärtääkö kukaan sitä tunnetta kun tietää, että tuo koskettava käsi on ihmisen joka ymmärtää ja välittää, mutta kun sen tuntee sen lapsuuden paholaisen kautta. Kaikki on likaantunutta. Itsetuntoa ei ole nimeksikään. Olen taas se pieni lapsi. Taas. Minä en vain kasva.

Äitini on hyvin sairas. Kuolemansairas. Olen yrittänyt olla paikalla mutta kun kaikki menee yli, niin vetäydyn enkä ole sielläkääm kunnolla paikalla. Lääkärit puhuvat jatkuvasti ristiin. Toinen sanoo että tässä ei eletä kauan (mikä on kauan?) ja toinen taas sanoo, että kyllä tässä vielä taistellaan muutama vuosi (mikä on muutama?)

Minä katson äitini kamppailua ja en ymmärrä miten kukaan viitsii elää elämää, varsinkaan näin kipuisena. Minä en ymmärrä, ei se kannata. Loputonta kipua.

Sain Kelalta päätöksen toisen vuoden psykoterapiaan. Luojan kiitos! En tiedä miten pystyisin elämään ilman sitä. Tosin lääkärini jo uhkaili... Hän sanoi: "Miten sulle on myönnetty psykoterapiaa koska eihän sitä saisi myöntää masentuneille". Aloin pelkäämään että nyt se ainoa apu viedään multa sitten pois. En minä voi puhua hyväksikäytöstä ja muista traumoistani ihmiselle joka vaihtuu. SE EI ONNISTU!

Olen myös pakkovierottautunut päivälääkkeistäni. Tämä johtuu siitä, että kun resepti uusittiin hain koko satsin kerralla, koska julkiset ovat minulle kidutusta. Yllätys yllätys sain matkalla paniikkikohtauksen ja kesken matkan vain hyppäsin pois. Unohdin ne lääkket sitten siihen bussiin. Ja minua hävetti. Hävettää. EN kehtaa sanoa sitä missään. En lääkärille. Ja kun siirsin sitä tarpeeksi kauan (kunnes olin käyttänyt vihoviimeisetkin varastot ja unohtuneet yksilöt) en vain kesta sitä kysymystä: Miksi et hakenut aiemmin!? Olen niin tyhmä. 

Ja tämä lääkkeettömyys ei selvästi sovi minulle mitenkään. Edelleen siis otan lääkkeitä paniikkikohtauksiin ja unilääkkeet, mutta ilman päivälääkettä olen aivan pois kartalta. 

Seuraavan tiistaina on tapaaminen taas uuden lääkärin ja uuden hoitajan kanssa. Mitä helvettiä tästäkin tulee!? En jaksa enää taistella parantumiseni puolesta. En ole yksinkertaisesti sen arvoinen.

Vastaa kaikkeen hiljaisuudella

Tänään tuli sitten taas tuota jännitystä elämään. Äidillä pelättiin aivohalvausta. Se ei kuitenkaan sitten ollut ihan niin vakavaa, vaan kasvojen toispuolinen halvaus joka johtui hermoista. Ja se paranee läkityksellä ja ajallaan. Mutta herranjestas kun pelotti. Eikö tämä meidän perhe ole saanut jo kärsiä tarpeeksi. Kai se on todettava taas:

"Kivun määrä ei ole vakio."

Taas huomasin miten kyvytön olen käsittelemään tämänkaltaisia uutisia. Vaivuin koomaa muistuttavaan uneen ja leikin etten ollut olemassa. En pystynyt ajattelemaan joten kieltäydyin olemasta tajuissani. Minun pitää löytää joku muu tapa vastata tallaisiin tilanteisiin. Tällämenolla jään tunnekuolleeksi ikuisesti.

Huomenna taas psykoterapiaa ja siellä olisi varmaan hyvä kertoa tästä kaikesta. Mutta haluan vain olla puhumatta. Mikään ei ole totta ennen kuin sen sanoo ääneen. Leikisti. Olen 25- vuotias enkä osaa elää mailmassa "aikuisten oikeasti". Onkohan pian jo lian myöhäistä oppia?

Huomenna aijon juoda pääni ainakin puolitäyteen. Fiksua? No ei helvetissä, mutta teenpä sen silti. Kuuntelen musaa ja hengailen siskon kanssa ja esitän taas hetken ettei mitään ole tapahtunut.

En muista olenko jo kertonut, että minä kirjoitan myös runoja silloin tällöin... Ajattelin liittää tähän yhssenkoska se nyt vain tuntuu sopivalta. Ettehän teilaa liian julmasti?


Se ei jätä rauhaan
hiljainen nalkuttava tunne
  olisi pitänyt
           avaa suu

Ikenet turpoavat
punertuvat helakoiksi
  kiiltävät kivusta
Kaikesta sinne jääneestä

Terävät sanojen kulmat
raaputtaen limakalvoja rikki
hampaiden väliköihin asettuneet
  partakoneen terät

Kunnes et saa suuta auki
  lihasneste suussa maistuen
ikuisesti hiljennettynä oman kipunsa tähden


Jotain tuollaista tälläkertaa. Palaan hiljaiseen sisimpääni.

Terapia mietintöjä

Jaa-a. Minulla oli hetken hauskaa. Ihan todella oli. Heittäydyin kaikella voimallani toiseen maailmaan. Tälläkertaa kirjaan. Luin koko yön ja minulla oli hauskaa. Ja kirja loppui. Ja mielialani vieri kirjan mukana sängyltäni ja sen alle, ihan kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassa. Tämä on niin rasittavaa tiedättekö? Ja se tuntuu niin hirveältä ymmärtää, että revin iloni sieltä missä en itse ole lainkaan. Kun etäännytän itseni tarpeeksi, olen tasaisesti tyyni. Minä olen se joka pilaa elämäni laadun.

Pääni on taas ollut vanhoissa traumoissa. Muistot ovat kuin iilimatoja, vievät kaiken terveen pois kunnes jäljelle jää vain sairauden kalvaamat repaleet. Nämä muistot, minulle tehdyt asiat. Miten tällaisten asioiden kanssa voi elää? En jaksa ajatella taas sitä, miten vääristyneen elämän saan jos tulevaisuudessa elän, ihan vain siksi, etten osaa muutakaan kun käyttäytyä niin väärin ja tuhoisasti.

Olen miettinyt jo jokusen viikon ihan vakavasti psykoterapiaan hakeutumista. Omahoitajani on sanonut, että se voisi olla minulle todella toimiva hoitomuoto. Ja että kelan tuki olisi käytännössä varmaa. Olen tutkinut eri hoitomuotoja ja lukenut muutenkin paljon. Mutta silti mietityttää.

Mikä kaikista suuntauksista olisikaan minulle sopivin? Haluan että selviän menneisyyteni taakoista joten hoito ei voi olla pelkästään nykyhetkeen ja arkeen keskittyvää. Ja sen pitää olla myös pitkäaikaista. psykoanalyysi on minusta kuullostanut tällähetkellä eniten "omalta", mutta hoitosuhde kestää siellä yleensä 4-7 vuotta! Se on jo hieman liikaa, jopa Kelan mielestä. Ja olen kuullut joitain kauhutarinoita siitä, miten psykoanalyysi on väkisin avannut ovia liian väkivaltaisesti, jonka jälkeen potilaan mielenterveys on järkkynyt paljon pahemmin kuin hoitoa aloittaessa. En kyllä tiedä miten todenperäistä tuokaan on, mutta silti.

Onko kellään mitän kokemusta tai tietoutta psykoterapiasta? Sen eri muodoista ja miten se on vaikuttanut? Tai mistään siihen liittyvästä? Olisi todella mielenkiintoista kuulla.


Ja nyt mitä teen? Mietin epätoivoisesti mitä tekisin. Nukkua? Heräisin lääkkeiden avulla otetun unen jälkeen todennäköisesti seuraavana yönä. Valvoa? Altistaisin itseni taas suuremmille ahdistuskohtauksille ja paniikkikohtauksille. Sepä vasta olisi juhlaa. Varsinkin kun jo tässä hetkessä tämä mieliala nyt on mitä on. Muuten tuo nukkuminen olisi itsestään selvä valinta, mutta koska asun siskoni kanssa hän huolestuisi aivan valtavasti jos taas alkaisin vetää koko päivän ylittäviä unia. Viimeksi jouduin melkein suljetulle kun demonstroin samanlaista käyttäytymistä. Olihan siinä toki muutakin mutta...

No ehkä kiikun vielä hetken jumittamassa tätä dilemmaa ja ahdistun tarpeeksi että kohtaus laukeaa. Sitten rauhoittavia napaan ja ne yhdessä univelan kanssa vetävät tajun kankaalle. Se olisikin ensimmäinen. Ahdistus ratkaisisi ongelmani!

Apua. Minähän nauran! :D