Sieluni oletko ollut, mieleni minne menet, elämäni missä olet.

No nyt on taas se tilanne, että päässä on niin suunnattomasti ajatuksia etten oikein osaa muotoilla tänne kunnollista tekstiä. Mutta plääh, yritetään.

Tänään on ollut surun täyteinen päivä. Olen purrut kyyneleitä palasiksi sellaisella voimalla, että kohta takaisin rakennetut hampaanikin rikkoutuvat.
--> Juu siis minulla on ylhäältä edestä kaikki käytännössä "tekohampaita", eli posliinia ja plastiikkia yhden väkivallan teon seurauksena. Tämä tapahtui lukioaikoina jo, joten tottunut jo olen, Tulee vain aina tähän aikaan enemän mieleen, kun "vuosipäivä" lähestyy. Vappu.

Koen myös tällähetkellä melkoista syyllisyyttä kaikesta. Syyllisyys on minun elämässäni ollut aina vahva tunne. Tosin terapeuttini yrittää saada minut erottomaan erot häpeäkokemusten ja syyllisyyden välillä. Häpeä kun usein muuntautuu kokijan sisäisessä kokemusmaailmassa syyllisyydeksi. Ja tunnen ja koen kumpaakin tunnetta tarpettoman helposti ja voimakkaasti. Itse asiassa, en osaa elää ilman häpeää. Se on ollut osana joka päiväisessä elämässäni jo siitä asti, kun lapsena aloin häpeämään hyväksikäyttöäni. Ja jotain niin kietoutunutta omaan minä kuvaan on vaikeaa leikata irti. Syöpä.

Häpeä on tunne-elämän syöpä.

Ja epilepsia.

Minä ainakin olen niin väsynyt joka päiväisiin lamauttaviin häpeä kohtauksiin jotka lamauttavat. Joskus jopa päiviksi kaikesta kontaktista toisiin ihmisiin. Usein vähintään vuorokaudeksi. Minulla on itseasissa aika vähän päiviä jolloin kykenen osallistumaan elämään. Tai pitämään yhteyttä kehenkään. Ja jos ja kun "ryhdistäydyn" se vie taas neljän seinän sisään ainakin vuorokaudeksi.

Olen väsynyt. Niin kovin väsynyt.

Ja naamakirjat ja kaikki sosiaalinen media on ollut niin suunnattoman vihan täyteistä vaalien alla ja pahasti näyttää, että sama jatkuu kuumana vaalien jälkeenkin (ainakin) hetken. Minua ahdistaa siis käydä millään näistä sivuista. Olen poliittisesti siis kyllä "aktiivinen" ja valmis keskustelemaan, mutta en vain kestä kaikkea sitä raivoa ja vihapuhetta. Kaikken hyväksymättömyyttä. Ihmisten haluttomuutta ajatella ketään muuta kuin itseään. Kykenemättömyyttä astua toisen saappaisiin. Ahdistavaa ja synkkää. Joten "maailman tuskani" takia en vain pysty enää oleilemaan näillä foorumeilla.

Eikö myötätunto ulotu enää omaa kokemuspiiriä kauemmaksi tässä maassa?

(Niin ja helkkari kun ahdistaa se, että hoitaja ja lääkäri psykiatrisella poliklinikalla kyselee jatkuvasti, että minkä diagnoosin arvelen itselläni olevan. Minä! Eikö minun pitäisi olla potilas? Ei kai niitä diagnooseja tilailla kuin pizzaa!?)

Olen katsonut tänään muutamia dokumentteja psykologian aiheista. Paljon niissä on ollut myös eri asteisia suljettuja hoitopaikkoja aihe alueen tiimoilta... Mikä minussa on vikana kun kadehdin siellä asustavia potilaita ja kaipaan samanlaiseen ympäristöön?

Rakkauden tuntee lämpönä, lohtuna ja kipuna.

Äidin kuolemasta on nyt yhdeksän päivää. Hassua, en yleensä pysy edes viikonpäivissä, mutta tätä asiaa en voi lopettaa laskemasta. Tulin äitini luo.... Tai siis äidin entiseen asuntoon jossa veljeni vielä asuu. Ihan kuin kävelisi museoon. Jokainen esine ja huone tuo uusia muistoja pintaan. En jaksa enää itkeä. En varsinkaan pikkuveljeni nähden. Hänellä kun on asperger- syndrooma ja tunteiden ymmärtäminen ja lukeminen on hyvin vaikeaa ja ahdistavaa. En halua lisätä hänen taakkaansa.

Yritin kaksipäivää sitten soittaa äidille. Ajattelin siis soittaa ja kertoa kuinka paljon suren hänen poismenoaan. Se isku kun tajusi mitä on oikein tekemässä.... Aivan uskomaton kipu. Rystyavokkaalla naamaan. Ja tajusin sen vielä sen verran myöhään että äidin puhelinvastaaja pärähti käyntiin. Äidillä oli siihen itse puhutuu viesti. Ääni. Äidin ääni! Kipu räjähti rinnassa. Ja siis suru tuntuu kovin fyysiseltä kivulta. Se on ollut minulle yllätys. En ole ennen surrut näin rajusti.

Mutta on täällä ollut muutakin kuin vain kipua. Katsimme veljeni kanssa elokuvan ja opetin veljeäni tekemään makaroonilaatikkoa. Veli Hopean pitää oppia tekemään itselleen kunnon ruokaa. Olen saanut Hopealta paljon halauksia, mikä voisi olla hänelle vaikeaa varsinkin tällaisessa tunnemyllerrys tilassa. Kummityttöni isä kertoi myös mitä Hopea oli hänelle sanonut: "Minä kyllä selviän tästä kaikesta, mutta entäpä siskoni? Hän niin kovin herkkäsieluinen taiteilija. Hänestä meidän kaikkien kuuluisi kantaa huolta.". (Aspergerit puhuvat hyvin usein kirjakieltä, niin kuin veljenikin).

Tunnen veljeni rakkauden syvällä sisälläni. Se on elävää. Rakkaus elää vaikka ihmiset kuolevat.

Olen tuntenut myös teidän blogini lukijoiden tuen. Kiitos teille jotka laitoitte kommentteja jo olette olleet kanssa täällä. Se merkitsee minulle paljon. <3 Teille!

Kiiltävää niin viiltävää.

Meikkasin tänään kunnolla. Tiedättekö, sillätavalla ettei ota mitään kiirettä ja käyttää kaikki taidot mitä on. Tuloksena melkoinen rock pinup naama. Varmaan voi vaikuttaa vähän turhalta, kun en oikeastaan ole minnekkään menossa tai mitään tekemässä. Mutta sellainen naamion levittäminen kasvoille on jotenkin... terapeuttista. Hetken aikaa näyttää itsevarmemmalta ja vahvemmalta. Vähemmän surulliselta. Pelkkää pintaahan se on mutta ainakin kiiltävää.

Ei sillä, olisi mukava mennä johonkin baariin missä kukaan ei tunne. Keksiä jokin alterego ja kertoa valheellinen taustatarina. Olla vähän aikaa joku muu, juoda itsensä hiprakkaan ja nauraa typerille jutuille. Olla hetken aikaa varastetulla ajalla ja kaukana siitä mitä oikeasti on meneillään. Kuin nukkeleikki, mutta omalla itsellä.

Huomenna kokoonnutaan kummitätini luo. Keskustellaan hautajaisista. Mitä, missä, milloin. Ahdistaa.

Viiden minuutin hiljaisuus

Äitini on kuollut.

Hän lähti viimeiselle matkalleen (tai mitä kukakin nyt haluaa uskoa) ihan pari päivää sitten. Nyt olen meidän suvustamme vanhin elossa oleva henkilö. Uskomatonta ajatella. Kauheaa.

Kovin ovat nämä sanatkin niin turhan kuuloisia. Miten tästä nyt kirjoittaa. Miten mistään enää sanoo ja kirjoittaa ylipäätänsä mitään? Miksi maailma ei pysähtynyt samalla kun rakkaani sydän? Päässä soi Kaija K:n biisistä pätkä.

"Se on jotenkin turhaa, viiden minuutin hiljaisuus ja taas kaikki pauhaa
ohikulkijat vain etsii omaa rauhaa
turhan arkinen tilaisuus, viiden minuutin hiljaisuus"

Minua ei olla jätetty hetkeksikään yksin, koska läheiset pelkäävät mitä voisin itselleni tehdä. Ahdistaa. Ja haluaisin tehdä juuri sitä kaikkea mitä ympärilläni pelätäänkin. Ja olenkin vahingoittanut itseäni. Maltillisesti jos niinkään nyt voi sanoa. Mutta. Ahdistaa tämä vellova huoli.