Rakkauden tuntee lämpönä, lohtuna ja kipuna.

Äidin kuolemasta on nyt yhdeksän päivää. Hassua, en yleensä pysy edes viikonpäivissä, mutta tätä asiaa en voi lopettaa laskemasta. Tulin äitini luo.... Tai siis äidin entiseen asuntoon jossa veljeni vielä asuu. Ihan kuin kävelisi museoon. Jokainen esine ja huone tuo uusia muistoja pintaan. En jaksa enää itkeä. En varsinkaan pikkuveljeni nähden. Hänellä kun on asperger- syndrooma ja tunteiden ymmärtäminen ja lukeminen on hyvin vaikeaa ja ahdistavaa. En halua lisätä hänen taakkaansa.

Yritin kaksipäivää sitten soittaa äidille. Ajattelin siis soittaa ja kertoa kuinka paljon suren hänen poismenoaan. Se isku kun tajusi mitä on oikein tekemässä.... Aivan uskomaton kipu. Rystyavokkaalla naamaan. Ja tajusin sen vielä sen verran myöhään että äidin puhelinvastaaja pärähti käyntiin. Äidillä oli siihen itse puhutuu viesti. Ääni. Äidin ääni! Kipu räjähti rinnassa. Ja siis suru tuntuu kovin fyysiseltä kivulta. Se on ollut minulle yllätys. En ole ennen surrut näin rajusti.

Mutta on täällä ollut muutakin kuin vain kipua. Katsimme veljeni kanssa elokuvan ja opetin veljeäni tekemään makaroonilaatikkoa. Veli Hopean pitää oppia tekemään itselleen kunnon ruokaa. Olen saanut Hopealta paljon halauksia, mikä voisi olla hänelle vaikeaa varsinkin tällaisessa tunnemyllerrys tilassa. Kummityttöni isä kertoi myös mitä Hopea oli hänelle sanonut: "Minä kyllä selviän tästä kaikesta, mutta entäpä siskoni? Hän niin kovin herkkäsieluinen taiteilija. Hänestä meidän kaikkien kuuluisi kantaa huolta.". (Aspergerit puhuvat hyvin usein kirjakieltä, niin kuin veljenikin).

Tunnen veljeni rakkauden syvällä sisälläni. Se on elävää. Rakkaus elää vaikka ihmiset kuolevat.

Olen tuntenut myös teidän blogini lukijoiden tuen. Kiitos teille jotka laitoitte kommentteja jo olette olleet kanssa täällä. Se merkitsee minulle paljon. <3 Teille!

Viiden minuutin hiljaisuus

Äitini on kuollut.

Hän lähti viimeiselle matkalleen (tai mitä kukakin nyt haluaa uskoa) ihan pari päivää sitten. Nyt olen meidän suvustamme vanhin elossa oleva henkilö. Uskomatonta ajatella. Kauheaa.

Kovin ovat nämä sanatkin niin turhan kuuloisia. Miten tästä nyt kirjoittaa. Miten mistään enää sanoo ja kirjoittaa ylipäätänsä mitään? Miksi maailma ei pysähtynyt samalla kun rakkaani sydän? Päässä soi Kaija K:n biisistä pätkä.

"Se on jotenkin turhaa, viiden minuutin hiljaisuus ja taas kaikki pauhaa
ohikulkijat vain etsii omaa rauhaa
turhan arkinen tilaisuus, viiden minuutin hiljaisuus"

Minua ei olla jätetty hetkeksikään yksin, koska läheiset pelkäävät mitä voisin itselleni tehdä. Ahdistaa. Ja haluaisin tehdä juuri sitä kaikkea mitä ympärilläni pelätäänkin. Ja olenkin vahingoittanut itseäni. Maltillisesti jos niinkään nyt voi sanoa. Mutta. Ahdistaa tämä vellova huoli.

Tarvittu kyllä mutta vain toisten ehdoilla. Aina.

Tänään oli perjantai ja siskollani oli vapaa viikonloppu. Idea oli että nyt siskousiltaa vietettäisiin... tai siis minulla oli tämä uskomus.. Mutta eihän se oikeasti ollut sitä. Minä olin paikalla sen takia, että olen pitämässä huolen siskosta, jotta hän saa elää ja olla "vapaa". Kun hän löytää miehen tai muuten vain parempaa seuraa, hän jättää minut huolehtimaan itsestäni. Viettämään aikaa itsekseni.

Kunnes tulee aika jolloin hän haluaa tauon tai kun tulee aika huolehtia hänet kotiin. Hän luottaa tottakai siihen että minä pysyttelen suurinpiirtein selvinpäin, jotta pidän hänestä huolen. Koska hei, "Nathusii aina tekee niin."

Olen kovin väsynyt tähän.  (Ja ei, tämä ei ole ensimmäinen kerta tai ainoa esimerkki.)

Hyvät teot eivät jää rankaisematta.

Älä hitto huolehdi koska silloin kukaan ei huolehdi sinusta.

Aika synkkään minun mieleni viettää.

Repesi? Romahti? Särki?

No niin ööh... Onpas ollut aivan hirveän outoa. Tai siis.... en ole itkenyt ikuisuuteen. Tai tätä nykyä tämä väite pitääkin muokata menneeseen muotoon.

En ole itkenyt mitään, en edes äitini tilaa ja kohtaloa. En edes silloin kun hengen lähtö on ollut hyvinkin konkreettinen ja todellinen mahdollisuus. En leikkauksien aikana tai uusien komplikaatioiden iskiessä. En pisaraakaan. Yhtään. Mitään.

Mutta nyt tässä, yhtenä iltana ilmeisesti minun ruumiini ja psyykeeni päättivät että nyt tyttö kanveesiin. Syytä ei oikeastaan näkyvästi ollut. Olin yksinäisyydessä enkä ajatellut mitään isompaa. Yllättäen vaan hartioiden, selän, kylkien ja niskan lihakset vain kiristyivät. Eivät suoranaisesti jumittuneet, mutta jännittyivät. Asento muuttui tästä johtuen melko kyyryksi ja "supuksi". En edes osannut panikoida, lähinnä ehdin ihmetellä että mitäpä helvettiä. Sitten iski ensimmäinen kehon lävistävä vavahdus. Toisen aikana silmät kihosi kyyneleitä tulvilleen ja sitten tätä rääpälettä vietiin. Aivan suunnattoman kova, väkivaltainen ja ruma itku kohtaus.

HuutaaUlvooVavahteleeVapiseeRäkää               Koko hela hoito

Siinä itkiessä vaihteli asiat päässä, että mille nyt milloinkin itki. Niitä tuli ja meni, itku vain jatkui. Suurin osa aiheista liittyivät äitiin, mutta oli niitä toki muitakin. Voi hemmetti minä itkin! Jouduin hakemaan parikin kertaa vettä yhä vollottaen, etten saisi aivan järkyttävää neste hukkaa ja siitä juontuvaa päänsärkyä. Itkin hieman päälle kaksi tuntia. Jossain vaiheessa tuli mieleen että loppuuko tämä helvata ollenkaan ja että pitäisikö sitä kiikata itsensä osastolle jos sainkin jonkun hermoromahduksen tai psyyke repesi jotenkin muuten enkä enää vain kasaannu tästä itsekseni.

Kun rääkyminen vihdoin tuli suurin piirtein tiensä päähään, palelin ja tärisin niin hillittömästi. Eikun kahden untuvatäkin alle. Hitaasti hengittelyä toiset kaksi tuntista. Olon pohdiskelua. No, tunne oli että: "Öööh... Mitäpä helvettiä!?"

No jälkikäteen voin kyllä sanoa, että kyllähän sitä olo keveni jonninmoisen määrän. Ja mukavaa tietää, että en ehkä olekaan niin tunnekuollut kun toisinaan pelkään. Mutta siis mitä hittoa? Aika pelottava kokemus se oli myös. Onko kellään kokemuksia tällaisesta?





Ai niin.... Menin ja viiltelin. Ei helkkari, pitkä jakso ilman tuollaisia typeryyksiä nollautui nyt sitten..

Arvotonna on hyvä olla, vaan huolet painaa ja rasittuu polla.

Helvettiä. Sitä minulle on kuulunut.

En vain ole riittävä.

Yritin oikeasti panostaa elämään. Olla tässä ja nyt ja elää. Minä seurustelin. Tässä pois ajalla minä aloin seurustelemaan. Mutta mitäpä seurustelusuhde on kun en enää kykyene seksiin. EN vain voi olla minuna itsenäni. Minä en voi olla seksuaallisessa kontaktissa ilman muistoja kaikesta siitä mitä koin lapsena. Ymmärtääkö kukaan sitä tunnetta kun tietää, että tuo koskettava käsi on ihmisen joka ymmärtää ja välittää, mutta kun sen tuntee sen lapsuuden paholaisen kautta. Kaikki on likaantunutta. Itsetuntoa ei ole nimeksikään. Olen taas se pieni lapsi. Taas. Minä en vain kasva.

Äitini on hyvin sairas. Kuolemansairas. Olen yrittänyt olla paikalla mutta kun kaikki menee yli, niin vetäydyn enkä ole sielläkääm kunnolla paikalla. Lääkärit puhuvat jatkuvasti ristiin. Toinen sanoo että tässä ei eletä kauan (mikä on kauan?) ja toinen taas sanoo, että kyllä tässä vielä taistellaan muutama vuosi (mikä on muutama?)

Minä katson äitini kamppailua ja en ymmärrä miten kukaan viitsii elää elämää, varsinkaan näin kipuisena. Minä en ymmärrä, ei se kannata. Loputonta kipua.

Sain Kelalta päätöksen toisen vuoden psykoterapiaan. Luojan kiitos! En tiedä miten pystyisin elämään ilman sitä. Tosin lääkärini jo uhkaili... Hän sanoi: "Miten sulle on myönnetty psykoterapiaa koska eihän sitä saisi myöntää masentuneille". Aloin pelkäämään että nyt se ainoa apu viedään multa sitten pois. En minä voi puhua hyväksikäytöstä ja muista traumoistani ihmiselle joka vaihtuu. SE EI ONNISTU!

Olen myös pakkovierottautunut päivälääkkeistäni. Tämä johtuu siitä, että kun resepti uusittiin hain koko satsin kerralla, koska julkiset ovat minulle kidutusta. Yllätys yllätys sain matkalla paniikkikohtauksen ja kesken matkan vain hyppäsin pois. Unohdin ne lääkket sitten siihen bussiin. Ja minua hävetti. Hävettää. EN kehtaa sanoa sitä missään. En lääkärille. Ja kun siirsin sitä tarpeeksi kauan (kunnes olin käyttänyt vihoviimeisetkin varastot ja unohtuneet yksilöt) en vain kesta sitä kysymystä: Miksi et hakenut aiemmin!? Olen niin tyhmä. 

Ja tämä lääkkeettömyys ei selvästi sovi minulle mitenkään. Edelleen siis otan lääkkeitä paniikkikohtauksiin ja unilääkkeet, mutta ilman päivälääkettä olen aivan pois kartalta. 

Seuraavan tiistaina on tapaaminen taas uuden lääkärin ja uuden hoitajan kanssa. Mitä helvettiä tästäkin tulee!? En jaksa enää taistella parantumiseni puolesta. En ole yksinkertaisesti sen arvoinen.

Vastaa kaikkeen hiljaisuudella

Tänään tuli sitten taas tuota jännitystä elämään. Äidillä pelättiin aivohalvausta. Se ei kuitenkaan sitten ollut ihan niin vakavaa, vaan kasvojen toispuolinen halvaus joka johtui hermoista. Ja se paranee läkityksellä ja ajallaan. Mutta herranjestas kun pelotti. Eikö tämä meidän perhe ole saanut jo kärsiä tarpeeksi. Kai se on todettava taas:

"Kivun määrä ei ole vakio."

Taas huomasin miten kyvytön olen käsittelemään tämänkaltaisia uutisia. Vaivuin koomaa muistuttavaan uneen ja leikin etten ollut olemassa. En pystynyt ajattelemaan joten kieltäydyin olemasta tajuissani. Minun pitää löytää joku muu tapa vastata tallaisiin tilanteisiin. Tällämenolla jään tunnekuolleeksi ikuisesti.

Huomenna taas psykoterapiaa ja siellä olisi varmaan hyvä kertoa tästä kaikesta. Mutta haluan vain olla puhumatta. Mikään ei ole totta ennen kuin sen sanoo ääneen. Leikisti. Olen 25- vuotias enkä osaa elää mailmassa "aikuisten oikeasti". Onkohan pian jo lian myöhäistä oppia?

Huomenna aijon juoda pääni ainakin puolitäyteen. Fiksua? No ei helvetissä, mutta teenpä sen silti. Kuuntelen musaa ja hengailen siskon kanssa ja esitän taas hetken ettei mitään ole tapahtunut.

En muista olenko jo kertonut, että minä kirjoitan myös runoja silloin tällöin... Ajattelin liittää tähän yhssenkoska se nyt vain tuntuu sopivalta. Ettehän teilaa liian julmasti?


Se ei jätä rauhaan
hiljainen nalkuttava tunne
  olisi pitänyt
           avaa suu

Ikenet turpoavat
punertuvat helakoiksi
  kiiltävät kivusta
Kaikesta sinne jääneestä

Terävät sanojen kulmat
raaputtaen limakalvoja rikki
hampaiden väliköihin asettuneet
  partakoneen terät

Kunnes et saa suuta auki
  lihasneste suussa maistuen
ikuisesti hiljennettynä oman kipunsa tähden


Jotain tuollaista tälläkertaa. Palaan hiljaiseen sisimpääni.