Minä: Pysähtynyt. Ja kohta yhtä leimaa rikkaampi.

Olenpas valvonut taas tämän yön läpi. Hupsista. Tai ketä minä huijaan, aivan tahallista tämä oli. Tietoinen päätös tiedostaen, että loppujenlopuksi tämähän on helkkarin typerää. Ahdistuksen määrä lisääntyy jos olen nukkunut liian vähän ja taidot käsitellä sitä vähenevät tai lamaantuvat jopa kokonaan. Lisäksi tänään on terapia, enkä ole oikein varma saanko siitä juuri mitään irti käydessäni ylikierroksilla.

Se onkin yksi erikoisempi asia... Kun olen valvonut liikaa en ole yleensä "normaalin" tuntuisesti väsynyt. Käyn ylikierroksilla, olen hermostunut, ehkä vähän säikky ja monesti paljon puheliaanpi ja rohkeampi heittämään huulta. Voin valvoa suhteellisen kivuttomasti reilusti yli 32 tuntia, eli en vain väsähdä ja/tai ala pilkkimään. Kun vihdoinkin yritän käydä nukkumaan on unen kiinni saanti hankalaa. Tosin onhan se aina ollut minulle hieman haastavaa, mutta valvomispätkän jälkeen jopa maksimilääkityksen kanssa nukahtamisesta tulee melkeinpä työtä. On suorastaan idioottimaista pistää itseään taas läpi kaiken tuon, mutta niin.

Jätä sairaalle mielelle päätösten tekeminen niin se tekee sairaita päätöksiä, eikö?

Ajattelin ensiksi viettää koko yön lukien. Sain käsiini hirveän kasan kaikenlaisia ihania uusia kirjoja ja öisin on helpompi vain "tuhlata" aikaa lukemalla ja välttyä itsesyytöksiltä siitä, että aika olisi ollut ehkä parempi käyttää jotenkin muuten.

Kuten vaikka laittamalla pyykkiä. Kouluttamalla koiraa. Pyyhkimällä pölyjä. Näyttämällä hyödylliseltä.

Mutta kesken kirjaa aloin kuitenkin kaivata näille sivuille. Vähän taas selkeyttämään ajatuksiani. Jos siis hyvin käy, en tosin pidätä hengitystäni. Viikonloppu oli henkisesti melkoisen rankka. Ei sillä, niin oli koko edellinen viikkokin.

Tulin tänään... eikun siis eilen (vuorokauden rajat hämärtyvät kun ei katkaise niitä unella, kaikki yhtä ja samaa päivää) viikonlopun vietosta rakkaan ystäväni luota toisesta kaupungista. Hänellä oli syntymäpäivä ja tietenkin juhlittiin tapahtumaa oikein kunnolla kotibileiden kautta. Juhlissa oli minulle paljon täysin vieraita ihmisiä. Tämä on itse asiassa poikkeavaa normista, koska meillä on ollut lukio ajoista hyvin pitkälle sama ystävä piiri. Kaikki ystävät ovat hajaantuneet ympäri suomea, joten aina tällaisissa juhlissa saadaan sitten porukkaa kasaan.Tällä kertaa se ei vain ihmisten aikataulu ongelmista johtuen onnistunut. Ja ystäväni on viimeisen vuoden aikana saanut itselleen uutta sosiaalista elämää. Pitkän masentumisen jälkeen hän palasi opintojensa pariin ja pääsi työharjoitteluun. Sieltä tarttui mukaan työ kavereita ja koulu tuttuja. Ja vaikka olenkin iloinen että hän on päässyt elämän syrjään kiinni olen kuitenkin myös... kateellinen. Ja myös mustasukkainen. Kauheaa myöntää, mutta totta yhtä kaikki.

Olenkohan tulossa taakaksi hänelle. Minä kun tuppaan vain tarpomaan paikallani ja jatkuvasti minulla on puhuttavaa vain enemmän tai vähemmän huonoista tapahtumista, tunteista ja asioista. Olen aika masentava.

Viime viikolla sain tietää, että diagnosointi rattaat lähtevät taas käyntiin kohdallani. Kepeästi heitettiin sellaisia mahdollisuuksia kuin bipolari häiriö ja erinäiset persoonallisuushäiriöt. Niin ja tietenkin Postraumaattinen stressioireyhtymä. Nam nam. Siinäpä on valinnan varaa nirsoimmallekin.

Juu, en varmaan näytä suhtautuvan tähän nyt kauhean kypsästi, mutta kunhan varjottelen nenäkkyyden turvassa koska oikeasti olen aika kauhuissani. Koko homma on jotenkin niin ahdistavaa. Diagnosointi tuntuu niin lopulliselta. Ja diagnoosin rakentaminen riippuu myös pitkälti minusta. Entä jos en osaa tai pysty syystä tai toisesta antamaan hoitohenkilöille tarpeeksi laajaa kuvaa minusta ja tietoja eri "oireista" ja piirteistä ja saankin  päälleni väärän diagnoosin. Hoitosuunnitelmat tehdään sitten sen pohjalta ja kaikki menee täysin metsään.

Lisäksi pelkään sitä kuinka lyödyksi tunnen oloni kun diagnoosi saapuu, mikä se sitten onkaan. Tiedostan että eihän se mikään tuomio ole, mutta jossain minussa on piilevä ajatus ja ennakkoluulo leimaamista kohtaan. Jos kaikki mitä sen jälkeen sanon, tunnen, ajattelen tai teen saadaan tai yritetään saada johdettua takaisin alkuperäiseen diagnoosiin. Että "ah, no tuo on tyypillistä tähän ja tähän persoonallisuushäiriöön" tai "No ajattelet tätä rataa koska se vain nyt kuuluu tähän häiriöön". Aivan kamala ajatus.

Velvollisuudentuntoisesti yritän listata tähän myös jotain hyviä asioita diagnoosin tarkentumisesta. Ehkäpä opin ymmärtämään itseäni hieman paremmin kun opin mitkä asiat minussa vaikuttaa. Ehkäpä lääkitys ja hoito muutenkin pystytään kohdentamaan paremmin oikeisiin alueisiin ja pääsen nopeammin kiinni johonkin joka edes muistuttaa elämää. Ehkäpä?

Vastaa kaikkeen hiljaisuudella

Tänään tuli sitten taas tuota jännitystä elämään. Äidillä pelättiin aivohalvausta. Se ei kuitenkaan sitten ollut ihan niin vakavaa, vaan kasvojen toispuolinen halvaus joka johtui hermoista. Ja se paranee läkityksellä ja ajallaan. Mutta herranjestas kun pelotti. Eikö tämä meidän perhe ole saanut jo kärsiä tarpeeksi. Kai se on todettava taas:

"Kivun määrä ei ole vakio."

Taas huomasin miten kyvytön olen käsittelemään tämänkaltaisia uutisia. Vaivuin koomaa muistuttavaan uneen ja leikin etten ollut olemassa. En pystynyt ajattelemaan joten kieltäydyin olemasta tajuissani. Minun pitää löytää joku muu tapa vastata tallaisiin tilanteisiin. Tällämenolla jään tunnekuolleeksi ikuisesti.

Huomenna taas psykoterapiaa ja siellä olisi varmaan hyvä kertoa tästä kaikesta. Mutta haluan vain olla puhumatta. Mikään ei ole totta ennen kuin sen sanoo ääneen. Leikisti. Olen 25- vuotias enkä osaa elää mailmassa "aikuisten oikeasti". Onkohan pian jo lian myöhäistä oppia?

Huomenna aijon juoda pääni ainakin puolitäyteen. Fiksua? No ei helvetissä, mutta teenpä sen silti. Kuuntelen musaa ja hengailen siskon kanssa ja esitän taas hetken ettei mitään ole tapahtunut.

En muista olenko jo kertonut, että minä kirjoitan myös runoja silloin tällöin... Ajattelin liittää tähän yhssenkoska se nyt vain tuntuu sopivalta. Ettehän teilaa liian julmasti?


Se ei jätä rauhaan
hiljainen nalkuttava tunne
  olisi pitänyt
           avaa suu

Ikenet turpoavat
punertuvat helakoiksi
  kiiltävät kivusta
Kaikesta sinne jääneestä

Terävät sanojen kulmat
raaputtaen limakalvoja rikki
hampaiden väliköihin asettuneet
  partakoneen terät

Kunnes et saa suuta auki
  lihasneste suussa maistuen
ikuisesti hiljennettynä oman kipunsa tähden


Jotain tuollaista tälläkertaa. Palaan hiljaiseen sisimpääni.