Äitini on kuollut.
Hän lähti viimeiselle matkalleen (tai mitä kukakin nyt haluaa uskoa) ihan pari päivää sitten. Nyt olen meidän suvustamme vanhin elossa oleva henkilö. Uskomatonta ajatella. Kauheaa.
Kovin ovat nämä sanatkin niin turhan kuuloisia. Miten tästä nyt kirjoittaa. Miten mistään enää sanoo ja kirjoittaa ylipäätänsä mitään? Miksi maailma ei pysähtynyt samalla kun rakkaani sydän? Päässä soi Kaija K:n biisistä pätkä.
"Se on jotenkin turhaa, viiden minuutin hiljaisuus ja taas kaikki pauhaa
ohikulkijat vain etsii omaa rauhaa
turhan arkinen tilaisuus, viiden minuutin hiljaisuus"
Minua ei olla jätetty hetkeksikään yksin, koska läheiset pelkäävät mitä voisin itselleni tehdä. Ahdistaa. Ja haluaisin tehdä juuri sitä kaikkea mitä ympärilläni pelätäänkin. Ja olenkin vahingoittanut itseäni. Maltillisesti jos niinkään nyt voi sanoa. Mutta. Ahdistaa tämä vellova huoli.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
maanantai 24. marraskuuta 2014
Minä: Pysähtynyt. Ja kohta yhtä leimaa rikkaampi.
Olenpas valvonut taas tämän yön läpi. Hupsista. Tai ketä minä huijaan, aivan tahallista tämä oli. Tietoinen päätös tiedostaen, että loppujenlopuksi tämähän on helkkarin typerää. Ahdistuksen määrä lisääntyy jos olen nukkunut liian vähän ja taidot käsitellä sitä vähenevät tai lamaantuvat jopa kokonaan. Lisäksi tänään on terapia, enkä ole oikein varma saanko siitä juuri mitään irti käydessäni ylikierroksilla.
Se onkin yksi erikoisempi asia... Kun olen valvonut liikaa en ole yleensä "normaalin" tuntuisesti väsynyt. Käyn ylikierroksilla, olen hermostunut, ehkä vähän säikky ja monesti paljon puheliaanpi ja rohkeampi heittämään huulta. Voin valvoa suhteellisen kivuttomasti reilusti yli 32 tuntia, eli en vain väsähdä ja/tai ala pilkkimään. Kun vihdoinkin yritän käydä nukkumaan on unen kiinni saanti hankalaa. Tosin onhan se aina ollut minulle hieman haastavaa, mutta valvomispätkän jälkeen jopa maksimilääkityksen kanssa nukahtamisesta tulee melkeinpä työtä. On suorastaan idioottimaista pistää itseään taas läpi kaiken tuon, mutta niin.
Jätä sairaalle mielelle päätösten tekeminen niin se tekee sairaita päätöksiä, eikö?
Ajattelin ensiksi viettää koko yön lukien. Sain käsiini hirveän kasan kaikenlaisia ihania uusia kirjoja ja öisin on helpompi vain "tuhlata" aikaa lukemalla ja välttyä itsesyytöksiltä siitä, että aika olisi ollut ehkä parempi käyttää jotenkin muuten.
Kuten vaikka laittamalla pyykkiä. Kouluttamalla koiraa. Pyyhkimällä pölyjä. Näyttämällä hyödylliseltä.
Mutta kesken kirjaa aloin kuitenkin kaivata näille sivuille. Vähän taas selkeyttämään ajatuksiani. Jos siis hyvin käy, en tosin pidätä hengitystäni. Viikonloppu oli henkisesti melkoisen rankka. Ei sillä, niin oli koko edellinen viikkokin.
Tulin tänään... eikun siis eilen (vuorokauden rajat hämärtyvät kun ei katkaise niitä unella, kaikki yhtä ja samaa päivää) viikonlopun vietosta rakkaan ystäväni luota toisesta kaupungista. Hänellä oli syntymäpäivä ja tietenkin juhlittiin tapahtumaa oikein kunnolla kotibileiden kautta. Juhlissa oli minulle paljon täysin vieraita ihmisiä. Tämä on itse asiassa poikkeavaa normista, koska meillä on ollut lukio ajoista hyvin pitkälle sama ystävä piiri. Kaikki ystävät ovat hajaantuneet ympäri suomea, joten aina tällaisissa juhlissa saadaan sitten porukkaa kasaan.Tällä kertaa se ei vain ihmisten aikataulu ongelmista johtuen onnistunut. Ja ystäväni on viimeisen vuoden aikana saanut itselleen uutta sosiaalista elämää. Pitkän masentumisen jälkeen hän palasi opintojensa pariin ja pääsi työharjoitteluun. Sieltä tarttui mukaan työ kavereita ja koulu tuttuja. Ja vaikka olenkin iloinen että hän on päässyt elämän syrjään kiinni olen kuitenkin myös... kateellinen. Ja myös mustasukkainen. Kauheaa myöntää, mutta totta yhtä kaikki.
Olenkohan tulossa taakaksi hänelle. Minä kun tuppaan vain tarpomaan paikallani ja jatkuvasti minulla on puhuttavaa vain enemmän tai vähemmän huonoista tapahtumista, tunteista ja asioista. Olen aika masentava.
Viime viikolla sain tietää, että diagnosointi rattaat lähtevät taas käyntiin kohdallani. Kepeästi heitettiin sellaisia mahdollisuuksia kuin bipolari häiriö ja erinäiset persoonallisuushäiriöt. Niin ja tietenkin Postraumaattinen stressioireyhtymä. Nam nam. Siinäpä on valinnan varaa nirsoimmallekin.
Juu, en varmaan näytä suhtautuvan tähän nyt kauhean kypsästi, mutta kunhan varjottelen nenäkkyyden turvassa koska oikeasti olen aika kauhuissani. Koko homma on jotenkin niin ahdistavaa. Diagnosointi tuntuu niin lopulliselta. Ja diagnoosin rakentaminen riippuu myös pitkälti minusta. Entä jos en osaa tai pysty syystä tai toisesta antamaan hoitohenkilöille tarpeeksi laajaa kuvaa minusta ja tietoja eri "oireista" ja piirteistä ja saankin päälleni väärän diagnoosin. Hoitosuunnitelmat tehdään sitten sen pohjalta ja kaikki menee täysin metsään.
Lisäksi pelkään sitä kuinka lyödyksi tunnen oloni kun diagnoosi saapuu, mikä se sitten onkaan. Tiedostan että eihän se mikään tuomio ole, mutta jossain minussa on piilevä ajatus ja ennakkoluulo leimaamista kohtaan. Jos kaikki mitä sen jälkeen sanon, tunnen, ajattelen tai teen saadaan tai yritetään saada johdettua takaisin alkuperäiseen diagnoosiin. Että "ah, no tuo on tyypillistä tähän ja tähän persoonallisuushäiriöön" tai "No ajattelet tätä rataa koska se vain nyt kuuluu tähän häiriöön". Aivan kamala ajatus.
Velvollisuudentuntoisesti yritän listata tähän myös jotain hyviä asioita diagnoosin tarkentumisesta. Ehkäpä opin ymmärtämään itseäni hieman paremmin kun opin mitkä asiat minussa vaikuttaa. Ehkäpä lääkitys ja hoito muutenkin pystytään kohdentamaan paremmin oikeisiin alueisiin ja pääsen nopeammin kiinni johonkin joka edes muistuttaa elämää. Ehkäpä?
Se onkin yksi erikoisempi asia... Kun olen valvonut liikaa en ole yleensä "normaalin" tuntuisesti väsynyt. Käyn ylikierroksilla, olen hermostunut, ehkä vähän säikky ja monesti paljon puheliaanpi ja rohkeampi heittämään huulta. Voin valvoa suhteellisen kivuttomasti reilusti yli 32 tuntia, eli en vain väsähdä ja/tai ala pilkkimään. Kun vihdoinkin yritän käydä nukkumaan on unen kiinni saanti hankalaa. Tosin onhan se aina ollut minulle hieman haastavaa, mutta valvomispätkän jälkeen jopa maksimilääkityksen kanssa nukahtamisesta tulee melkeinpä työtä. On suorastaan idioottimaista pistää itseään taas läpi kaiken tuon, mutta niin.
Jätä sairaalle mielelle päätösten tekeminen niin se tekee sairaita päätöksiä, eikö?
Ajattelin ensiksi viettää koko yön lukien. Sain käsiini hirveän kasan kaikenlaisia ihania uusia kirjoja ja öisin on helpompi vain "tuhlata" aikaa lukemalla ja välttyä itsesyytöksiltä siitä, että aika olisi ollut ehkä parempi käyttää jotenkin muuten.
Kuten vaikka laittamalla pyykkiä. Kouluttamalla koiraa. Pyyhkimällä pölyjä. Näyttämällä hyödylliseltä.
Mutta kesken kirjaa aloin kuitenkin kaivata näille sivuille. Vähän taas selkeyttämään ajatuksiani. Jos siis hyvin käy, en tosin pidätä hengitystäni. Viikonloppu oli henkisesti melkoisen rankka. Ei sillä, niin oli koko edellinen viikkokin.
Tulin tänään... eikun siis eilen (vuorokauden rajat hämärtyvät kun ei katkaise niitä unella, kaikki yhtä ja samaa päivää) viikonlopun vietosta rakkaan ystäväni luota toisesta kaupungista. Hänellä oli syntymäpäivä ja tietenkin juhlittiin tapahtumaa oikein kunnolla kotibileiden kautta. Juhlissa oli minulle paljon täysin vieraita ihmisiä. Tämä on itse asiassa poikkeavaa normista, koska meillä on ollut lukio ajoista hyvin pitkälle sama ystävä piiri. Kaikki ystävät ovat hajaantuneet ympäri suomea, joten aina tällaisissa juhlissa saadaan sitten porukkaa kasaan.Tällä kertaa se ei vain ihmisten aikataulu ongelmista johtuen onnistunut. Ja ystäväni on viimeisen vuoden aikana saanut itselleen uutta sosiaalista elämää. Pitkän masentumisen jälkeen hän palasi opintojensa pariin ja pääsi työharjoitteluun. Sieltä tarttui mukaan työ kavereita ja koulu tuttuja. Ja vaikka olenkin iloinen että hän on päässyt elämän syrjään kiinni olen kuitenkin myös... kateellinen. Ja myös mustasukkainen. Kauheaa myöntää, mutta totta yhtä kaikki.
Olenkohan tulossa taakaksi hänelle. Minä kun tuppaan vain tarpomaan paikallani ja jatkuvasti minulla on puhuttavaa vain enemmän tai vähemmän huonoista tapahtumista, tunteista ja asioista. Olen aika masentava.
Viime viikolla sain tietää, että diagnosointi rattaat lähtevät taas käyntiin kohdallani. Kepeästi heitettiin sellaisia mahdollisuuksia kuin bipolari häiriö ja erinäiset persoonallisuushäiriöt. Niin ja tietenkin Postraumaattinen stressioireyhtymä. Nam nam. Siinäpä on valinnan varaa nirsoimmallekin.
Juu, en varmaan näytä suhtautuvan tähän nyt kauhean kypsästi, mutta kunhan varjottelen nenäkkyyden turvassa koska oikeasti olen aika kauhuissani. Koko homma on jotenkin niin ahdistavaa. Diagnosointi tuntuu niin lopulliselta. Ja diagnoosin rakentaminen riippuu myös pitkälti minusta. Entä jos en osaa tai pysty syystä tai toisesta antamaan hoitohenkilöille tarpeeksi laajaa kuvaa minusta ja tietoja eri "oireista" ja piirteistä ja saankin päälleni väärän diagnoosin. Hoitosuunnitelmat tehdään sitten sen pohjalta ja kaikki menee täysin metsään.
Lisäksi pelkään sitä kuinka lyödyksi tunnen oloni kun diagnoosi saapuu, mikä se sitten onkaan. Tiedostan että eihän se mikään tuomio ole, mutta jossain minussa on piilevä ajatus ja ennakkoluulo leimaamista kohtaan. Jos kaikki mitä sen jälkeen sanon, tunnen, ajattelen tai teen saadaan tai yritetään saada johdettua takaisin alkuperäiseen diagnoosiin. Että "ah, no tuo on tyypillistä tähän ja tähän persoonallisuushäiriöön" tai "No ajattelet tätä rataa koska se vain nyt kuuluu tähän häiriöön". Aivan kamala ajatus.
Velvollisuudentuntoisesti yritän listata tähän myös jotain hyviä asioita diagnoosin tarkentumisesta. Ehkäpä opin ymmärtämään itseäni hieman paremmin kun opin mitkä asiat minussa vaikuttaa. Ehkäpä lääkitys ja hoito muutenkin pystytään kohdentamaan paremmin oikeisiin alueisiin ja pääsen nopeammin kiinni johonkin joka edes muistuttaa elämää. Ehkäpä?
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Terapia mietintöjä
Jaa-a. Minulla oli hetken hauskaa. Ihan todella oli. Heittäydyin kaikella voimallani toiseen maailmaan. Tälläkertaa kirjaan. Luin koko yön ja minulla oli hauskaa. Ja kirja loppui. Ja mielialani vieri kirjan mukana sängyltäni ja sen alle, ihan kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassa. Tämä on niin rasittavaa tiedättekö? Ja se tuntuu niin hirveältä ymmärtää, että revin iloni sieltä missä en itse ole lainkaan. Kun etäännytän itseni tarpeeksi, olen tasaisesti tyyni. Minä olen se joka pilaa elämäni laadun.
Pääni on taas ollut vanhoissa traumoissa. Muistot ovat kuin iilimatoja, vievät kaiken terveen pois kunnes jäljelle jää vain sairauden kalvaamat repaleet. Nämä muistot, minulle tehdyt asiat. Miten tällaisten asioiden kanssa voi elää? En jaksa ajatella taas sitä, miten vääristyneen elämän saan jos tulevaisuudessa elän, ihan vain siksi, etten osaa muutakaan kun käyttäytyä niin väärin ja tuhoisasti.
Olen miettinyt jo jokusen viikon ihan vakavasti psykoterapiaan hakeutumista. Omahoitajani on sanonut, että se voisi olla minulle todella toimiva hoitomuoto. Ja että kelan tuki olisi käytännössä varmaa. Olen tutkinut eri hoitomuotoja ja lukenut muutenkin paljon. Mutta silti mietityttää.
Mikä kaikista suuntauksista olisikaan minulle sopivin? Haluan että selviän menneisyyteni taakoista joten hoito ei voi olla pelkästään nykyhetkeen ja arkeen keskittyvää. Ja sen pitää olla myös pitkäaikaista. psykoanalyysi on minusta kuullostanut tällähetkellä eniten "omalta", mutta hoitosuhde kestää siellä yleensä 4-7 vuotta! Se on jo hieman liikaa, jopa Kelan mielestä. Ja olen kuullut joitain kauhutarinoita siitä, miten psykoanalyysi on väkisin avannut ovia liian väkivaltaisesti, jonka jälkeen potilaan mielenterveys on järkkynyt paljon pahemmin kuin hoitoa aloittaessa. En kyllä tiedä miten todenperäistä tuokaan on, mutta silti.
Onko kellään mitän kokemusta tai tietoutta psykoterapiasta? Sen eri muodoista ja miten se on vaikuttanut? Tai mistään siihen liittyvästä? Olisi todella mielenkiintoista kuulla.
Ja nyt mitä teen? Mietin epätoivoisesti mitä tekisin. Nukkua? Heräisin lääkkeiden avulla otetun unen jälkeen todennäköisesti seuraavana yönä. Valvoa? Altistaisin itseni taas suuremmille ahdistuskohtauksille ja paniikkikohtauksille. Sepä vasta olisi juhlaa. Varsinkin kun jo tässä hetkessä tämä mieliala nyt on mitä on. Muuten tuo nukkuminen olisi itsestään selvä valinta, mutta koska asun siskoni kanssa hän huolestuisi aivan valtavasti jos taas alkaisin vetää koko päivän ylittäviä unia. Viimeksi jouduin melkein suljetulle kun demonstroin samanlaista käyttäytymistä. Olihan siinä toki muutakin mutta...
No ehkä kiikun vielä hetken jumittamassa tätä dilemmaa ja ahdistun tarpeeksi että kohtaus laukeaa. Sitten rauhoittavia napaan ja ne yhdessä univelan kanssa vetävät tajun kankaalle. Se olisikin ensimmäinen. Ahdistus ratkaisisi ongelmani!
Apua. Minähän nauran! :D
Pääni on taas ollut vanhoissa traumoissa. Muistot ovat kuin iilimatoja, vievät kaiken terveen pois kunnes jäljelle jää vain sairauden kalvaamat repaleet. Nämä muistot, minulle tehdyt asiat. Miten tällaisten asioiden kanssa voi elää? En jaksa ajatella taas sitä, miten vääristyneen elämän saan jos tulevaisuudessa elän, ihan vain siksi, etten osaa muutakaan kun käyttäytyä niin väärin ja tuhoisasti.
Olen miettinyt jo jokusen viikon ihan vakavasti psykoterapiaan hakeutumista. Omahoitajani on sanonut, että se voisi olla minulle todella toimiva hoitomuoto. Ja että kelan tuki olisi käytännössä varmaa. Olen tutkinut eri hoitomuotoja ja lukenut muutenkin paljon. Mutta silti mietityttää.
Mikä kaikista suuntauksista olisikaan minulle sopivin? Haluan että selviän menneisyyteni taakoista joten hoito ei voi olla pelkästään nykyhetkeen ja arkeen keskittyvää. Ja sen pitää olla myös pitkäaikaista. psykoanalyysi on minusta kuullostanut tällähetkellä eniten "omalta", mutta hoitosuhde kestää siellä yleensä 4-7 vuotta! Se on jo hieman liikaa, jopa Kelan mielestä. Ja olen kuullut joitain kauhutarinoita siitä, miten psykoanalyysi on väkisin avannut ovia liian väkivaltaisesti, jonka jälkeen potilaan mielenterveys on järkkynyt paljon pahemmin kuin hoitoa aloittaessa. En kyllä tiedä miten todenperäistä tuokaan on, mutta silti.
Onko kellään mitän kokemusta tai tietoutta psykoterapiasta? Sen eri muodoista ja miten se on vaikuttanut? Tai mistään siihen liittyvästä? Olisi todella mielenkiintoista kuulla.
Ja nyt mitä teen? Mietin epätoivoisesti mitä tekisin. Nukkua? Heräisin lääkkeiden avulla otetun unen jälkeen todennäköisesti seuraavana yönä. Valvoa? Altistaisin itseni taas suuremmille ahdistuskohtauksille ja paniikkikohtauksille. Sepä vasta olisi juhlaa. Varsinkin kun jo tässä hetkessä tämä mieliala nyt on mitä on. Muuten tuo nukkuminen olisi itsestään selvä valinta, mutta koska asun siskoni kanssa hän huolestuisi aivan valtavasti jos taas alkaisin vetää koko päivän ylittäviä unia. Viimeksi jouduin melkein suljetulle kun demonstroin samanlaista käyttäytymistä. Olihan siinä toki muutakin mutta...
No ehkä kiikun vielä hetken jumittamassa tätä dilemmaa ja ahdistun tarpeeksi että kohtaus laukeaa. Sitten rauhoittavia napaan ja ne yhdessä univelan kanssa vetävät tajun kankaalle. Se olisikin ensimmäinen. Ahdistus ratkaisisi ongelmani!
Apua. Minähän nauran! :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)