Viiden minuutin hiljaisuus

Äitini on kuollut.

Hän lähti viimeiselle matkalleen (tai mitä kukakin nyt haluaa uskoa) ihan pari päivää sitten. Nyt olen meidän suvustamme vanhin elossa oleva henkilö. Uskomatonta ajatella. Kauheaa.

Kovin ovat nämä sanatkin niin turhan kuuloisia. Miten tästä nyt kirjoittaa. Miten mistään enää sanoo ja kirjoittaa ylipäätänsä mitään? Miksi maailma ei pysähtynyt samalla kun rakkaani sydän? Päässä soi Kaija K:n biisistä pätkä.

"Se on jotenkin turhaa, viiden minuutin hiljaisuus ja taas kaikki pauhaa
ohikulkijat vain etsii omaa rauhaa
turhan arkinen tilaisuus, viiden minuutin hiljaisuus"

Minua ei olla jätetty hetkeksikään yksin, koska läheiset pelkäävät mitä voisin itselleni tehdä. Ahdistaa. Ja haluaisin tehdä juuri sitä kaikkea mitä ympärilläni pelätäänkin. Ja olenkin vahingoittanut itseäni. Maltillisesti jos niinkään nyt voi sanoa. Mutta. Ahdistaa tämä vellova huoli.

Arvotonna on hyvä olla, vaan huolet painaa ja rasittuu polla.

Helvettiä. Sitä minulle on kuulunut.

En vain ole riittävä.

Yritin oikeasti panostaa elämään. Olla tässä ja nyt ja elää. Minä seurustelin. Tässä pois ajalla minä aloin seurustelemaan. Mutta mitäpä seurustelusuhde on kun en enää kykyene seksiin. EN vain voi olla minuna itsenäni. Minä en voi olla seksuaallisessa kontaktissa ilman muistoja kaikesta siitä mitä koin lapsena. Ymmärtääkö kukaan sitä tunnetta kun tietää, että tuo koskettava käsi on ihmisen joka ymmärtää ja välittää, mutta kun sen tuntee sen lapsuuden paholaisen kautta. Kaikki on likaantunutta. Itsetuntoa ei ole nimeksikään. Olen taas se pieni lapsi. Taas. Minä en vain kasva.

Äitini on hyvin sairas. Kuolemansairas. Olen yrittänyt olla paikalla mutta kun kaikki menee yli, niin vetäydyn enkä ole sielläkääm kunnolla paikalla. Lääkärit puhuvat jatkuvasti ristiin. Toinen sanoo että tässä ei eletä kauan (mikä on kauan?) ja toinen taas sanoo, että kyllä tässä vielä taistellaan muutama vuosi (mikä on muutama?)

Minä katson äitini kamppailua ja en ymmärrä miten kukaan viitsii elää elämää, varsinkaan näin kipuisena. Minä en ymmärrä, ei se kannata. Loputonta kipua.

Sain Kelalta päätöksen toisen vuoden psykoterapiaan. Luojan kiitos! En tiedä miten pystyisin elämään ilman sitä. Tosin lääkärini jo uhkaili... Hän sanoi: "Miten sulle on myönnetty psykoterapiaa koska eihän sitä saisi myöntää masentuneille". Aloin pelkäämään että nyt se ainoa apu viedään multa sitten pois. En minä voi puhua hyväksikäytöstä ja muista traumoistani ihmiselle joka vaihtuu. SE EI ONNISTU!

Olen myös pakkovierottautunut päivälääkkeistäni. Tämä johtuu siitä, että kun resepti uusittiin hain koko satsin kerralla, koska julkiset ovat minulle kidutusta. Yllätys yllätys sain matkalla paniikkikohtauksen ja kesken matkan vain hyppäsin pois. Unohdin ne lääkket sitten siihen bussiin. Ja minua hävetti. Hävettää. EN kehtaa sanoa sitä missään. En lääkärille. Ja kun siirsin sitä tarpeeksi kauan (kunnes olin käyttänyt vihoviimeisetkin varastot ja unohtuneet yksilöt) en vain kesta sitä kysymystä: Miksi et hakenut aiemmin!? Olen niin tyhmä. 

Ja tämä lääkkeettömyys ei selvästi sovi minulle mitenkään. Edelleen siis otan lääkkeitä paniikkikohtauksiin ja unilääkkeet, mutta ilman päivälääkettä olen aivan pois kartalta. 

Seuraavan tiistaina on tapaaminen taas uuden lääkärin ja uuden hoitajan kanssa. Mitä helvettiä tästäkin tulee!? En jaksa enää taistella parantumiseni puolesta. En ole yksinkertaisesti sen arvoinen.