lauantai 31. tammikuuta 2015

Rakkauden tuntee lämpönä, lohtuna ja kipuna.

Äidin kuolemasta on nyt yhdeksän päivää. Hassua, en yleensä pysy edes viikonpäivissä, mutta tätä asiaa en voi lopettaa laskemasta. Tulin äitini luo.... Tai siis äidin entiseen asuntoon jossa veljeni vielä asuu. Ihan kuin kävelisi museoon. Jokainen esine ja huone tuo uusia muistoja pintaan. En jaksa enää itkeä. En varsinkaan pikkuveljeni nähden. Hänellä kun on asperger- syndrooma ja tunteiden ymmärtäminen ja lukeminen on hyvin vaikeaa ja ahdistavaa. En halua lisätä hänen taakkaansa.

Yritin kaksipäivää sitten soittaa äidille. Ajattelin siis soittaa ja kertoa kuinka paljon suren hänen poismenoaan. Se isku kun tajusi mitä on oikein tekemässä.... Aivan uskomaton kipu. Rystyavokkaalla naamaan. Ja tajusin sen vielä sen verran myöhään että äidin puhelinvastaaja pärähti käyntiin. Äidillä oli siihen itse puhutuu viesti. Ääni. Äidin ääni! Kipu räjähti rinnassa. Ja siis suru tuntuu kovin fyysiseltä kivulta. Se on ollut minulle yllätys. En ole ennen surrut näin rajusti.

Mutta on täällä ollut muutakin kuin vain kipua. Katsimme veljeni kanssa elokuvan ja opetin veljeäni tekemään makaroonilaatikkoa. Veli Hopean pitää oppia tekemään itselleen kunnon ruokaa. Olen saanut Hopealta paljon halauksia, mikä voisi olla hänelle vaikeaa varsinkin tällaisessa tunnemyllerrys tilassa. Kummityttöni isä kertoi myös mitä Hopea oli hänelle sanonut: "Minä kyllä selviän tästä kaikesta, mutta entäpä siskoni? Hän niin kovin herkkäsieluinen taiteilija. Hänestä meidän kaikkien kuuluisi kantaa huolta.". (Aspergerit puhuvat hyvin usein kirjakieltä, niin kuin veljenikin).

Tunnen veljeni rakkauden syvällä sisälläni. Se on elävää. Rakkaus elää vaikka ihmiset kuolevat.

Olen tuntenut myös teidän blogini lukijoiden tuen. Kiitos teille jotka laitoitte kommentteja jo olette olleet kanssa täällä. Se merkitsee minulle paljon. <3 Teille!

maanantai 26. tammikuuta 2015

Kiiltävää niin viiltävää.

Meikkasin tänään kunnolla. Tiedättekö, sillätavalla ettei ota mitään kiirettä ja käyttää kaikki taidot mitä on. Tuloksena melkoinen rock pinup naama. Varmaan voi vaikuttaa vähän turhalta, kun en oikeastaan ole minnekkään menossa tai mitään tekemässä. Mutta sellainen naamion levittäminen kasvoille on jotenkin... terapeuttista. Hetken aikaa näyttää itsevarmemmalta ja vahvemmalta. Vähemmän surulliselta. Pelkkää pintaahan se on mutta ainakin kiiltävää.

Ei sillä, olisi mukava mennä johonkin baariin missä kukaan ei tunne. Keksiä jokin alterego ja kertoa valheellinen taustatarina. Olla vähän aikaa joku muu, juoda itsensä hiprakkaan ja nauraa typerille jutuille. Olla hetken aikaa varastetulla ajalla ja kaukana siitä mitä oikeasti on meneillään. Kuin nukkeleikki, mutta omalla itsellä.

Huomenna kokoonnutaan kummitätini luo. Keskustellaan hautajaisista. Mitä, missä, milloin. Ahdistaa.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Viiden minuutin hiljaisuus

Äitini on kuollut.

Hän lähti viimeiselle matkalleen (tai mitä kukakin nyt haluaa uskoa) ihan pari päivää sitten. Nyt olen meidän suvustamme vanhin elossa oleva henkilö. Uskomatonta ajatella. Kauheaa.

Kovin ovat nämä sanatkin niin turhan kuuloisia. Miten tästä nyt kirjoittaa. Miten mistään enää sanoo ja kirjoittaa ylipäätänsä mitään? Miksi maailma ei pysähtynyt samalla kun rakkaani sydän? Päässä soi Kaija K:n biisistä pätkä.

"Se on jotenkin turhaa, viiden minuutin hiljaisuus ja taas kaikki pauhaa
ohikulkijat vain etsii omaa rauhaa
turhan arkinen tilaisuus, viiden minuutin hiljaisuus"

Minua ei olla jätetty hetkeksikään yksin, koska läheiset pelkäävät mitä voisin itselleni tehdä. Ahdistaa. Ja haluaisin tehdä juuri sitä kaikkea mitä ympärilläni pelätäänkin. Ja olenkin vahingoittanut itseäni. Maltillisesti jos niinkään nyt voi sanoa. Mutta. Ahdistaa tämä vellova huoli.