Sieluni oletko ollut, mieleni minne menet, elämäni missä olet.

No nyt on taas se tilanne, että päässä on niin suunnattomasti ajatuksia etten oikein osaa muotoilla tänne kunnollista tekstiä. Mutta plääh, yritetään.

Tänään on ollut surun täyteinen päivä. Olen purrut kyyneleitä palasiksi sellaisella voimalla, että kohta takaisin rakennetut hampaanikin rikkoutuvat.
--> Juu siis minulla on ylhäältä edestä kaikki käytännössä "tekohampaita", eli posliinia ja plastiikkia yhden väkivallan teon seurauksena. Tämä tapahtui lukioaikoina jo, joten tottunut jo olen, Tulee vain aina tähän aikaan enemän mieleen, kun "vuosipäivä" lähestyy. Vappu.

Koen myös tällähetkellä melkoista syyllisyyttä kaikesta. Syyllisyys on minun elämässäni ollut aina vahva tunne. Tosin terapeuttini yrittää saada minut erottomaan erot häpeäkokemusten ja syyllisyyden välillä. Häpeä kun usein muuntautuu kokijan sisäisessä kokemusmaailmassa syyllisyydeksi. Ja tunnen ja koen kumpaakin tunnetta tarpettoman helposti ja voimakkaasti. Itse asiassa, en osaa elää ilman häpeää. Se on ollut osana joka päiväisessä elämässäni jo siitä asti, kun lapsena aloin häpeämään hyväksikäyttöäni. Ja jotain niin kietoutunutta omaan minä kuvaan on vaikeaa leikata irti. Syöpä.

Häpeä on tunne-elämän syöpä.

Ja epilepsia.

Minä ainakin olen niin väsynyt joka päiväisiin lamauttaviin häpeä kohtauksiin jotka lamauttavat. Joskus jopa päiviksi kaikesta kontaktista toisiin ihmisiin. Usein vähintään vuorokaudeksi. Minulla on itseasissa aika vähän päiviä jolloin kykenen osallistumaan elämään. Tai pitämään yhteyttä kehenkään. Ja jos ja kun "ryhdistäydyn" se vie taas neljän seinän sisään ainakin vuorokaudeksi.

Olen väsynyt. Niin kovin väsynyt.

Ja naamakirjat ja kaikki sosiaalinen media on ollut niin suunnattoman vihan täyteistä vaalien alla ja pahasti näyttää, että sama jatkuu kuumana vaalien jälkeenkin (ainakin) hetken. Minua ahdistaa siis käydä millään näistä sivuista. Olen poliittisesti siis kyllä "aktiivinen" ja valmis keskustelemaan, mutta en vain kestä kaikkea sitä raivoa ja vihapuhetta. Kaikken hyväksymättömyyttä. Ihmisten haluttomuutta ajatella ketään muuta kuin itseään. Kykenemättömyyttä astua toisen saappaisiin. Ahdistavaa ja synkkää. Joten "maailman tuskani" takia en vain pysty enää oleilemaan näillä foorumeilla.

Eikö myötätunto ulotu enää omaa kokemuspiiriä kauemmaksi tässä maassa?

(Niin ja helkkari kun ahdistaa se, että hoitaja ja lääkäri psykiatrisella poliklinikalla kyselee jatkuvasti, että minkä diagnoosin arvelen itselläni olevan. Minä! Eikö minun pitäisi olla potilas? Ei kai niitä diagnooseja tilailla kuin pizzaa!?)

Olen katsonut tänään muutamia dokumentteja psykologian aiheista. Paljon niissä on ollut myös eri asteisia suljettuja hoitopaikkoja aihe alueen tiimoilta... Mikä minussa on vikana kun kadehdin siellä asustavia potilaita ja kaipaan samanlaiseen ympäristöön?

Täällä taas. Taukoa on ehtinyt jo kerääntymään tässä. Puolustuksekseni sanottakoon, että Aki (pitkäaikainen ystäväni ja ihastukseni mistä olenkin aikaisemmin puhunut) oli luonani vierailulla yli viikon päivät. Ja pikkusiskollani oli syntymäpäivä juhlat jotka vaativat järjestelyä ja aikaani. Mutta täällä taas, ja onpa mukava palata tutuille sivuille.

Oli kyllä ihanaa kun Aki oli niinkin pitkää luonani. Kuinka jonkun ihmisen seura voikin olla niin elähdyttävää, mielenkiintoista ja turvallista, kaikkea samaan aikaan. Samalla tosin suloisen kipeääkin. Kuinka janoaa toisen kosketusta ja läheisyyttä. Sitä että olisi oikeutus koskea toista. Sanoa: "Minun". Vaan sitä ei ole, ei ainakaan vielä. Tosin taas olin lukevinani merkkejä siitä, että lähestymme pikkuhiljaa ehkä jotain joka on enemmän. Ehkä. Tai sitten vain kuvittelen näkeväni jotain mitä kaipaan niin kovin. Tämä on niin kuristavaa tämä tunne. En ole ollut ihastunut vuosiin. Ja olen jopa pitänyt sitä mahdottomana itselleni kaikkine pelkoineni ja traumoineni. Tässä sitä kuitenkin olen.

On tämäkin ironiaa. Jos rakkaus astuu minun elämääni saan siitä irti kaiken kivun kyllä, mutta en tietenkään niitä hyviä puolia. Onpa tyypillistä.

Ja minun pitäisi antaa Akille vielä aikaa. Akin erosta on kulunut vasta puoli vuotta. Ja ero ei ollut kovin helppo, vaikka ei ollut suhdekaan. Tämän tietenkin tiedän siksi,  että minä olin se joka katsoi sivusta kun Aki satutti ja rankaisi itseään suhteessansa, voimatta itse tehdä yhtään mitään. Muuta kuin siis kannustaa ja tukea ja valaa Akiin uskoa siitä, että hän ei voi yksin kantaa kaikkea tuskaa. Luultavasti silloin alkoi myös rakkauteni heräillä ensimmäisiä kertoja todella. Tajusin että haluan suojella tätä ihmistä ja että luottaisin tähän ihmiseen enemmän kuin kehenkään.

Apua, tästä tuli nyt tälläinen lässynlässynlää postaus, mutta en saa näitä tunteita kasaan enkä osaa käsitellä niitä. Tulin sitten tänne ventiloimaan. Anteeksi hirveästi.