Täällä taas. Taukoa on ehtinyt jo kerääntymään tässä. Puolustuksekseni sanottakoon, että Aki (pitkäaikainen ystäväni ja ihastukseni mistä olenkin aikaisemmin puhunut) oli luonani vierailulla yli viikon päivät. Ja pikkusiskollani oli syntymäpäivä juhlat jotka vaativat järjestelyä ja aikaani. Mutta täällä taas, ja onpa mukava palata tutuille sivuille.

Oli kyllä ihanaa kun Aki oli niinkin pitkää luonani. Kuinka jonkun ihmisen seura voikin olla niin elähdyttävää, mielenkiintoista ja turvallista, kaikkea samaan aikaan. Samalla tosin suloisen kipeääkin. Kuinka janoaa toisen kosketusta ja läheisyyttä. Sitä että olisi oikeutus koskea toista. Sanoa: "Minun". Vaan sitä ei ole, ei ainakaan vielä. Tosin taas olin lukevinani merkkejä siitä, että lähestymme pikkuhiljaa ehkä jotain joka on enemmän. Ehkä. Tai sitten vain kuvittelen näkeväni jotain mitä kaipaan niin kovin. Tämä on niin kuristavaa tämä tunne. En ole ollut ihastunut vuosiin. Ja olen jopa pitänyt sitä mahdottomana itselleni kaikkine pelkoineni ja traumoineni. Tässä sitä kuitenkin olen.

On tämäkin ironiaa. Jos rakkaus astuu minun elämääni saan siitä irti kaiken kivun kyllä, mutta en tietenkään niitä hyviä puolia. Onpa tyypillistä.

Ja minun pitäisi antaa Akille vielä aikaa. Akin erosta on kulunut vasta puoli vuotta. Ja ero ei ollut kovin helppo, vaikka ei ollut suhdekaan. Tämän tietenkin tiedän siksi,  että minä olin se joka katsoi sivusta kun Aki satutti ja rankaisi itseään suhteessansa, voimatta itse tehdä yhtään mitään. Muuta kuin siis kannustaa ja tukea ja valaa Akiin uskoa siitä, että hän ei voi yksin kantaa kaikkea tuskaa. Luultavasti silloin alkoi myös rakkauteni heräillä ensimmäisiä kertoja todella. Tajusin että haluan suojella tätä ihmistä ja että luottaisin tähän ihmiseen enemmän kuin kehenkään.

Apua, tästä tuli nyt tälläinen lässynlässynlää postaus, mutta en saa näitä tunteita kasaan enkä osaa käsitellä niitä. Tulin sitten tänne ventiloimaan. Anteeksi hirveästi.