Pimeä

Ihanaa kun tulee taas pimeää. Olen aina kokenut turvaa pimeässä. En ole koskaan nähnyt hirviöitä siellä, koska tiesin hyvin että pahinta on valoisassa. Varsinkin pimeä metsä. Ihana. Rauhaa silti hengittävä. Paljon piiloja varsinkin kun oppinut kulkemaan maastossa äänettömästi. Kukaan ei löydä ellei itse halua löytyä. Olen niitä harvoja ihmisiä jotka masentuvat kun valo lisääntyy. Kevät on aina hirmuista aikaa.

Hiljainen syksyn tuleminen on antamassa minulle vähän voimia. Olen saanut hoideltua psykoterapeutin etsimistä eteenpäin. Olen varannut kahdelle jo tutustumisajankin. Toivon todella että onnistaa mahdollisimman nopeasti koska ei kellään ole varaa rampata ja maksaa loputtomia maksuja ilman kelan tukea, ja kertoa aina kaikkia taustoja uudelleen ja uudelleen. Onneksi samalla kun etsintä jatkuu, jatkuu myös polikäynnit. Ainakin jonkun aikaa. Omahoitajani on jäämässä pois ja sitten se turvalinkki katkeaa. Tai antaisihan ne minulle uuden hoitajan, mutta en vain jaksa tavata uutta ihmistä jo psykoterapeuttien lisäksi.

Ihmisseuran kestäminen on jotenkin aina niin rajallista. Voimavaroja on rajallisesti ja kieltämättä se tunne, että muilla on asiat paremmin ilman minua, on välillä todella vahva. Tiedän ettei asia näin ole, mutta järki yksin ei riitä. Tunne voittaa aina. Haluan jotain järkeä muutenkin näihin pakkoajatuksiin ja tunteisiin. Toivottavasti en odota tulevalta psykoterapialta liikaa.