Tuhlari tytön paluu ja muuta ahdistuksesta

Olen ollut poissa kauan. Liian kauan, tämän myönnän aivan avoimesti. Ja sitten kun päähän iskeytyy se ajatus että olen olen ollut näiltä sivuilta poissa aivan liian kauan... Minun päässäni se aiheuttaa mm. tätä ajatusrataa:

"Nyt olen kyllä mokannut pahasti."

"Hyvä Nathusii, sinulla oli yhteisö missä sinulla oli paikka ja mitä sinä teet? Katoat ja tuhoat senkin."

"Ei tuonkaltaista tuuliviiriä sinne kyllä kaivatakaan, hyvä kun lähdit."

Lisää lapsellisia kommentteja? Voi kyllä, niitä minulla riittää itselleni!"

"Ai muka osaksi yhteiskuntaa joskus? No voisit edes aloittaa jonkunlaisesta luotettavuudesta."

Ja sitten vielä tämä: " Ai meinasitko muka että sinua kaivattaisiin? Älä nyt naurata, tuollaista omien pikku tuntojensa tykittäjää vai? Olisit jo hiljaa!"

Jotenkin kynnys palata nousee sitä mukaa kuinka kauan on ollut pois.

Psykoterapia on ollut ehdottamasti rankkaa. Antoisaa kyllä mutta niin rankkaa. Tänään avasimme pahinta paikkaa. Miksi tunnet itsesi niin arvottomaksi. Miksi et voi nähdä tulevaisuudessasi romanttista rakkautta? Miksi jatkuvasti haluat suojella muita kaikelta... ehkä eniten itseltäsi?

Ja terapeuttini yrittää jatkuvasti saada minua sanomaan lauseita kuten "vaikka tapahtuikin tätä ja tätä, voin alkaa hyväksymään itseni." No mitä jos sanon niin? Muuttaako se lauseen todeksi? Epäilen.

Miksi sitten sitä on niin helvetin vaikea sanoa!?

Minä haluan vastata, että kun on kerran käytetty, niin ei minusta enää saa arvoista mihinkään. Haluan suojella jokaista siltä sotkulta joka minä olen. Siltä jonka jokainen liian lähellä oleva joutuisi minun kanssani kärsimään. Varsinkin jos puhuttaisiin kumppanista. Liian vaarallista, pelottavaa, kipeää minulle; liian julmaa, tuskastuttavaa ja epäreilua hänelle.

Miksi en voi vain hyväksyä sitä että jotkin asiat ovat minulta saavuttamattomissa? Miksi pitää avata kaikki ja pistää minut toivomaan!