Tänään tämä ihanempi päivä kuin muulloin.

Tämä päivä oli jotain mistä minulla ei ole ollut.
Ei kertaakaan vuosiin.

Aamulla pois oli kuristava epätoivo, viha ja kyynisyys, rampauttava tyhjyys ja lamaannuttava uupumus. Tälle ei ole järjellistä selitystä. Niin vain oli. Sisälläni asuva synkkyys oli sellaista humisevaa, tuulen kaltaista surua. Se painoi kyllä, mutta ei luhistanut. Hengitin vaan en kironnut sitä itseänsä toistavaa faktaa.

Menin terapiaani (johon saapumista tätä nykyä oikeasti odotan) ja laskin sekunteja. "Tämä kestää sen hetken kun sillä on voimaa, ja voimaa ei elämääni ole kuulunut vuosiin." Koska putoan?

Terapia. Voi se suloinen ihminen siinä vastapäätä jolla on niin ylistettävä astikyky. Kannatteli ja ruokki tilaani niiin kauniisti ja hellästi. Tunsin olevani joessa jolla jonka suuntaa vakautettiin. Kun lähdin minun teki mieleni hymyillä. Ehkä itkeä hieman mutta.

Kävellessäni asemalle mieleeni kirposi tarina. Lasten tarina. Kai niitä monet saduiksi kutsuu, mutta tätä en ehkä sillä haluaisi luokitella. Minä en ole koskaan kirjoittanut lapsille. Tekstini ovat aina olleet liian raakoja henkisesti, vaikka alunperin olin saanut toimeksiannon ne lapsille suunnata. Käytännössä olin jo hyljännyt lapsille kirjoittamisen mahdollisuuden. Minusta lapsille on kaikista vaikeinta kirjoittaa, koska hehän keksivät jokapäivä uusia tarinoita leikeissään! Ei monikaan meistä pysty täysin samaan. Mutta tämä tarina resonoi sisälläni, olin siitä... (kesti hetki kun itse tajusin mitä tunsin) ylpeä! MINÄ OLIN YLPEÄ jostain aikaansaannoksestani, jostain mikä tuli sisältäni! Uskomatonta.

En kuitenkaan luottanut siihen mitä ajattelin, koska niinkuin sanoin: Lapset ovat parhaimpia (pahimpia) kriitikoita. Kerroin siis tarinan yksinkertaistettuna kummitytölle ja hänen eri-ikäisille sisaruksilleen. Kukaan ei malttanut odottaa kun kerroin tarinaa. "Mitä sille tytölle sitte tapahtuu!?", "Et sä voi kertoo sitä vaan noi, sun pitää kirjottaa sillee miltä siit tuntuu!", "Lisää!", "Pystynkö mäkin tohon?".

Minusta tuntuu että tämän kirjoittaminen on jo velvollisuus eikä mahdollisuus! Tekisi mieleni tähän hymiöidä "lapsellisesti" ja paljon! Riittäköön kuitenkin tuo ylenmääräinen huutomerkkien määrä.

Ja lopuksi. Tiedän että täältä tullaan taas alas samaan ja muuhun pahaan. Mutta tämäpäivä kipinöi minussa kuin toivo.