Havahtumisia kivun keskellä

Kylläpä elämässä tapahtuu taas paljon kerralla. Koiraa tietenkin. Se on se positiivinen asia tällähetkellä. Pieni lämmin pussi vilpittömyyttä ja aitoutta. Jotain jota pitää suojella koko olemassa olollaan ja jota auttaa kasvamaan. Rakastaa.

Koin hyvin vahvan kokemuksen tässä yhtenä iltana. Pidin tuota pientä ruttumussua sylissä jossa se nuokahteli. Katsoin sitä, täysin luottavaista olentoa. Tajusin, että voisin vaikka puukottaa koiraa ilman että toinen osaisi odottaa sitä. Ilman että voisi laittaa vastaan mitenkään. Yhtäkkiä elämä katoaisi. Puff.

Ei varmaankaan tarvitse painottaa, että mitään tuollaista en tulisi koskaan tekemään tietenkään.
Mutta tajuaminen koiralapsen avuttomuudesta avasi minulle ikkunan pieneen lapseen sisälläni. Tuollainen minäkin olin. Avuton. Luottamusta täynnä. Helposti tapettava.

Itkin monta tuntia. Itku alkoi kera fyysisen kivun. Puhkaisin paiseita. Itkin kunnes veri muuttui tummasta kuoliosta tulehtuneen kautta happitäyteiseen punaiseen. Sattui. Helpotti. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin sääliä sitä pikkutyttöä kohtaan. "Et sinä sille voinut mitään. Anteeksi että silti syylistin sinua. En ymmärtänyt, en tekoa, en sinua, en kipua, en minua. En vieläkään, mutta ei sekään ole sinun syytäsi.".

Kokemus oli ravisuttava ja hyvin opettavainen. Se muutti minua. Tulevaisuuteen jää nähtäväksi kuinka paljon.

Sitten tietenkin tuo äitini syöpä joka on levinnyt aivokuoreen. Ilmiselvästi masentavaa. Mutta toivoa on, sanoivat lääkärit. Opettelen uskomaan toivoon. Siitäpä voisi kehittää oman uskontokuntansa. Toivon Etsijät olisi hyvä nimi. Tai sitten vain tyydytään olemaan masentuneita jotka pyrkivät elämään... Uskonto on jotenkin raflaavampi. (Anteeksi tästä levottomasta hyppelystä aiheesta toiseen. Jotenkin ajatukset jyllää liian kovalla.)

Tasapainoilen jaksamisen ja luovuttamisen välillä niin monella eri alueella elämässäni. Tie edessä on kuin aitajuoksu kiikkulaudoilla. Olisi hyvä saada kääntymään laudoista suurinosa tasapainoon, mutta yksin on hankala tasapainottaa painosuhteita. Onneksi on terapia jonka avulla peilata tuntemuksiaan, muuten ei tästä tuisi mitään. Ja jos joku lauta kaatuu liikaa negatiiviselle puolelle pieni karvapylly hyppää toiselle puolelle notkauttamaan toiseen suuntaan. Ainakin nyt. Ja nyt on ainoa mitä tiedän.