Sieluni oletko ollut, mieleni minne menet, elämäni missä olet.

No nyt on taas se tilanne, että päässä on niin suunnattomasti ajatuksia etten oikein osaa muotoilla tänne kunnollista tekstiä. Mutta plääh, yritetään.

Tänään on ollut surun täyteinen päivä. Olen purrut kyyneleitä palasiksi sellaisella voimalla, että kohta takaisin rakennetut hampaanikin rikkoutuvat.
--> Juu siis minulla on ylhäältä edestä kaikki käytännössä "tekohampaita", eli posliinia ja plastiikkia yhden väkivallan teon seurauksena. Tämä tapahtui lukioaikoina jo, joten tottunut jo olen, Tulee vain aina tähän aikaan enemän mieleen, kun "vuosipäivä" lähestyy. Vappu.

Koen myös tällähetkellä melkoista syyllisyyttä kaikesta. Syyllisyys on minun elämässäni ollut aina vahva tunne. Tosin terapeuttini yrittää saada minut erottomaan erot häpeäkokemusten ja syyllisyyden välillä. Häpeä kun usein muuntautuu kokijan sisäisessä kokemusmaailmassa syyllisyydeksi. Ja tunnen ja koen kumpaakin tunnetta tarpettoman helposti ja voimakkaasti. Itse asiassa, en osaa elää ilman häpeää. Se on ollut osana joka päiväisessä elämässäni jo siitä asti, kun lapsena aloin häpeämään hyväksikäyttöäni. Ja jotain niin kietoutunutta omaan minä kuvaan on vaikeaa leikata irti. Syöpä.

Häpeä on tunne-elämän syöpä.

Ja epilepsia.

Minä ainakin olen niin väsynyt joka päiväisiin lamauttaviin häpeä kohtauksiin jotka lamauttavat. Joskus jopa päiviksi kaikesta kontaktista toisiin ihmisiin. Usein vähintään vuorokaudeksi. Minulla on itseasissa aika vähän päiviä jolloin kykenen osallistumaan elämään. Tai pitämään yhteyttä kehenkään. Ja jos ja kun "ryhdistäydyn" se vie taas neljän seinän sisään ainakin vuorokaudeksi.

Olen väsynyt. Niin kovin väsynyt.

Ja naamakirjat ja kaikki sosiaalinen media on ollut niin suunnattoman vihan täyteistä vaalien alla ja pahasti näyttää, että sama jatkuu kuumana vaalien jälkeenkin (ainakin) hetken. Minua ahdistaa siis käydä millään näistä sivuista. Olen poliittisesti siis kyllä "aktiivinen" ja valmis keskustelemaan, mutta en vain kestä kaikkea sitä raivoa ja vihapuhetta. Kaikken hyväksymättömyyttä. Ihmisten haluttomuutta ajatella ketään muuta kuin itseään. Kykenemättömyyttä astua toisen saappaisiin. Ahdistavaa ja synkkää. Joten "maailman tuskani" takia en vain pysty enää oleilemaan näillä foorumeilla.

Eikö myötätunto ulotu enää omaa kokemuspiiriä kauemmaksi tässä maassa?

(Niin ja helkkari kun ahdistaa se, että hoitaja ja lääkäri psykiatrisella poliklinikalla kyselee jatkuvasti, että minkä diagnoosin arvelen itselläni olevan. Minä! Eikö minun pitäisi olla potilas? Ei kai niitä diagnooseja tilailla kuin pizzaa!?)

Olen katsonut tänään muutamia dokumentteja psykologian aiheista. Paljon niissä on ollut myös eri asteisia suljettuja hoitopaikkoja aihe alueen tiimoilta... Mikä minussa on vikana kun kadehdin siellä asustavia potilaita ja kaipaan samanlaiseen ympäristöön?

Höyryjen päästöä

Kohta sitä pitää pakata. Olen huomenna lähdössä pitkäksi viikonlopuksi parhaan ystävän luokse. Kiva päästä juttelemaan ihan kahdestaan kaikesta. Ja sauna! Herran isä en edes muista koska viimeksi olen päässyt saunomaan kunnolla. Siellä pitäisi kai myös jotenkin juhlistaa syntymäpäiviäni, mutta ei mitään ihmeellistä. Ei ole hirveästi mitään juhlinta intoa joten pitäydytään ihan vähäisissä eleissä. Siksi sinne lähdenkin. Pääsen karkuun onnen toivotuksia täällä.

Tosin sain kyllä ihanan syntymäpäivälahjan etukäteen. Kärcherin höyrypuhdistimen nimittäin. Sitä olin kovasti toivonutkin. Nyt saan todella puhdasta jälkeä aikaan ilman mitään kemikaaleja. WOHOO! Siivous neuroosi täysvalmiuteen! N-Y-T nyt!

Pelko seuraa minua joka seuraa viimeistä matkaa.

Ylihuomenna on se päivä, jota kammoan. Äitini hautajaiset. Pelottaa aivan uskomattomasti. Eniten ehkä se, että en osaa ennakoida miten tulen reagoimaan koko tilaisuuteen. Mahdollisia tilanteita kun voisi olla:

1) Romahdan ja itken hysteerisesti niin, että joudun sulkeutumaan yksin johonkin suljettuun tilaan popsimaan rauhoittavia ja viettämään loppuajan pumpulissa ja puoliksi kaukana itsestäni.

2) Tunnemyrsky menee sen tietyn kriittisen rajan yli jossa tunteeni naksahtavat pois päältä. Sitä on tapahtunut aikaisemminkin. Sitten en enää tunne mitään. Kuljen kuin kylmä robotti ja mikään ei kosketa minua. En halua vaikuttaa kylmältä, kyseessä on kuitenkin äitini. Ja kun päältä pois naksahtaneet tunteet sitten vihdoin laukeavat voi tilanne muuttua vieläkin pahemmaksi. Itsensä satuttamista ja muuta sellaista.

3) Saan paniikkikohtauksen (Don't you just love those...)

4) Jalat eivät vain kanna. En pääse viemään kukkia tai saattamaan arkkua.

Nuo nyt tulivat ensimäisenä mieleen. Ei sitä nyt tiedä miten asiat oikeasti tulevat menemään. Tietenkään. Mutta olen hyvä stressaamaan kaikkea etukäteen.

Ja onhan siinä sitten sekin kammottava aspekti, että pitää ottaa vastaan toisten itkuisia osaanottoja. Hyväähän ihmiset tarkoittavat, mutta on vaikea ottaa vastaan toisten surua kun oma on niin musertava. Ja sitä hölmöä kysymystä, että kuinka olen nyt voinut. No paskasti. Niinhän minä. Ihmisistä rakkain kuoli. Juu. Paskaa ja itsetuhoista ja mustaa. Niinpä niin.

Ja osa minusta ei usko tätä asiaa vieläkään. Ylihuomenna kaikesta tulee totaallisesti totta. Ei enää häntä. Ei enää missään.

Voi itku.

Rakkauden tuntee lämpönä, lohtuna ja kipuna.

Äidin kuolemasta on nyt yhdeksän päivää. Hassua, en yleensä pysy edes viikonpäivissä, mutta tätä asiaa en voi lopettaa laskemasta. Tulin äitini luo.... Tai siis äidin entiseen asuntoon jossa veljeni vielä asuu. Ihan kuin kävelisi museoon. Jokainen esine ja huone tuo uusia muistoja pintaan. En jaksa enää itkeä. En varsinkaan pikkuveljeni nähden. Hänellä kun on asperger- syndrooma ja tunteiden ymmärtäminen ja lukeminen on hyvin vaikeaa ja ahdistavaa. En halua lisätä hänen taakkaansa.

Yritin kaksipäivää sitten soittaa äidille. Ajattelin siis soittaa ja kertoa kuinka paljon suren hänen poismenoaan. Se isku kun tajusi mitä on oikein tekemässä.... Aivan uskomaton kipu. Rystyavokkaalla naamaan. Ja tajusin sen vielä sen verran myöhään että äidin puhelinvastaaja pärähti käyntiin. Äidillä oli siihen itse puhutuu viesti. Ääni. Äidin ääni! Kipu räjähti rinnassa. Ja siis suru tuntuu kovin fyysiseltä kivulta. Se on ollut minulle yllätys. En ole ennen surrut näin rajusti.

Mutta on täällä ollut muutakin kuin vain kipua. Katsimme veljeni kanssa elokuvan ja opetin veljeäni tekemään makaroonilaatikkoa. Veli Hopean pitää oppia tekemään itselleen kunnon ruokaa. Olen saanut Hopealta paljon halauksia, mikä voisi olla hänelle vaikeaa varsinkin tällaisessa tunnemyllerrys tilassa. Kummityttöni isä kertoi myös mitä Hopea oli hänelle sanonut: "Minä kyllä selviän tästä kaikesta, mutta entäpä siskoni? Hän niin kovin herkkäsieluinen taiteilija. Hänestä meidän kaikkien kuuluisi kantaa huolta.". (Aspergerit puhuvat hyvin usein kirjakieltä, niin kuin veljenikin).

Tunnen veljeni rakkauden syvällä sisälläni. Se on elävää. Rakkaus elää vaikka ihmiset kuolevat.

Olen tuntenut myös teidän blogini lukijoiden tuen. Kiitos teille jotka laitoitte kommentteja jo olette olleet kanssa täällä. Se merkitsee minulle paljon. <3 Teille!

Kiiltävää niin viiltävää.

Meikkasin tänään kunnolla. Tiedättekö, sillätavalla ettei ota mitään kiirettä ja käyttää kaikki taidot mitä on. Tuloksena melkoinen rock pinup naama. Varmaan voi vaikuttaa vähän turhalta, kun en oikeastaan ole minnekkään menossa tai mitään tekemässä. Mutta sellainen naamion levittäminen kasvoille on jotenkin... terapeuttista. Hetken aikaa näyttää itsevarmemmalta ja vahvemmalta. Vähemmän surulliselta. Pelkkää pintaahan se on mutta ainakin kiiltävää.

Ei sillä, olisi mukava mennä johonkin baariin missä kukaan ei tunne. Keksiä jokin alterego ja kertoa valheellinen taustatarina. Olla vähän aikaa joku muu, juoda itsensä hiprakkaan ja nauraa typerille jutuille. Olla hetken aikaa varastetulla ajalla ja kaukana siitä mitä oikeasti on meneillään. Kuin nukkeleikki, mutta omalla itsellä.

Huomenna kokoonnutaan kummitätini luo. Keskustellaan hautajaisista. Mitä, missä, milloin. Ahdistaa.

Viiden minuutin hiljaisuus

Äitini on kuollut.

Hän lähti viimeiselle matkalleen (tai mitä kukakin nyt haluaa uskoa) ihan pari päivää sitten. Nyt olen meidän suvustamme vanhin elossa oleva henkilö. Uskomatonta ajatella. Kauheaa.

Kovin ovat nämä sanatkin niin turhan kuuloisia. Miten tästä nyt kirjoittaa. Miten mistään enää sanoo ja kirjoittaa ylipäätänsä mitään? Miksi maailma ei pysähtynyt samalla kun rakkaani sydän? Päässä soi Kaija K:n biisistä pätkä.

"Se on jotenkin turhaa, viiden minuutin hiljaisuus ja taas kaikki pauhaa
ohikulkijat vain etsii omaa rauhaa
turhan arkinen tilaisuus, viiden minuutin hiljaisuus"

Minua ei olla jätetty hetkeksikään yksin, koska läheiset pelkäävät mitä voisin itselleni tehdä. Ahdistaa. Ja haluaisin tehdä juuri sitä kaikkea mitä ympärilläni pelätäänkin. Ja olenkin vahingoittanut itseäni. Maltillisesti jos niinkään nyt voi sanoa. Mutta. Ahdistaa tämä vellova huoli.

Tarvittu kyllä mutta vain toisten ehdoilla. Aina.

Tänään oli perjantai ja siskollani oli vapaa viikonloppu. Idea oli että nyt siskousiltaa vietettäisiin... tai siis minulla oli tämä uskomus.. Mutta eihän se oikeasti ollut sitä. Minä olin paikalla sen takia, että olen pitämässä huolen siskosta, jotta hän saa elää ja olla "vapaa". Kun hän löytää miehen tai muuten vain parempaa seuraa, hän jättää minut huolehtimaan itsestäni. Viettämään aikaa itsekseni.

Kunnes tulee aika jolloin hän haluaa tauon tai kun tulee aika huolehtia hänet kotiin. Hän luottaa tottakai siihen että minä pysyttelen suurinpiirtein selvinpäin, jotta pidän hänestä huolen. Koska hei, "Nathusii aina tekee niin."

Olen kovin väsynyt tähän.  (Ja ei, tämä ei ole ensimmäinen kerta tai ainoa esimerkki.)

Hyvät teot eivät jää rankaisematta.

Älä hitto huolehdi koska silloin kukaan ei huolehdi sinusta.

Aika synkkään minun mieleni viettää.