Terapia mietintöjä

Jaa-a. Minulla oli hetken hauskaa. Ihan todella oli. Heittäydyin kaikella voimallani toiseen maailmaan. Tälläkertaa kirjaan. Luin koko yön ja minulla oli hauskaa. Ja kirja loppui. Ja mielialani vieri kirjan mukana sängyltäni ja sen alle, ihan kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassa. Tämä on niin rasittavaa tiedättekö? Ja se tuntuu niin hirveältä ymmärtää, että revin iloni sieltä missä en itse ole lainkaan. Kun etäännytän itseni tarpeeksi, olen tasaisesti tyyni. Minä olen se joka pilaa elämäni laadun.

Pääni on taas ollut vanhoissa traumoissa. Muistot ovat kuin iilimatoja, vievät kaiken terveen pois kunnes jäljelle jää vain sairauden kalvaamat repaleet. Nämä muistot, minulle tehdyt asiat. Miten tällaisten asioiden kanssa voi elää? En jaksa ajatella taas sitä, miten vääristyneen elämän saan jos tulevaisuudessa elän, ihan vain siksi, etten osaa muutakaan kun käyttäytyä niin väärin ja tuhoisasti.

Olen miettinyt jo jokusen viikon ihan vakavasti psykoterapiaan hakeutumista. Omahoitajani on sanonut, että se voisi olla minulle todella toimiva hoitomuoto. Ja että kelan tuki olisi käytännössä varmaa. Olen tutkinut eri hoitomuotoja ja lukenut muutenkin paljon. Mutta silti mietityttää.

Mikä kaikista suuntauksista olisikaan minulle sopivin? Haluan että selviän menneisyyteni taakoista joten hoito ei voi olla pelkästään nykyhetkeen ja arkeen keskittyvää. Ja sen pitää olla myös pitkäaikaista. psykoanalyysi on minusta kuullostanut tällähetkellä eniten "omalta", mutta hoitosuhde kestää siellä yleensä 4-7 vuotta! Se on jo hieman liikaa, jopa Kelan mielestä. Ja olen kuullut joitain kauhutarinoita siitä, miten psykoanalyysi on väkisin avannut ovia liian väkivaltaisesti, jonka jälkeen potilaan mielenterveys on järkkynyt paljon pahemmin kuin hoitoa aloittaessa. En kyllä tiedä miten todenperäistä tuokaan on, mutta silti.

Onko kellään mitän kokemusta tai tietoutta psykoterapiasta? Sen eri muodoista ja miten se on vaikuttanut? Tai mistään siihen liittyvästä? Olisi todella mielenkiintoista kuulla.


Ja nyt mitä teen? Mietin epätoivoisesti mitä tekisin. Nukkua? Heräisin lääkkeiden avulla otetun unen jälkeen todennäköisesti seuraavana yönä. Valvoa? Altistaisin itseni taas suuremmille ahdistuskohtauksille ja paniikkikohtauksille. Sepä vasta olisi juhlaa. Varsinkin kun jo tässä hetkessä tämä mieliala nyt on mitä on. Muuten tuo nukkuminen olisi itsestään selvä valinta, mutta koska asun siskoni kanssa hän huolestuisi aivan valtavasti jos taas alkaisin vetää koko päivän ylittäviä unia. Viimeksi jouduin melkein suljetulle kun demonstroin samanlaista käyttäytymistä. Olihan siinä toki muutakin mutta...

No ehkä kiikun vielä hetken jumittamassa tätä dilemmaa ja ahdistun tarpeeksi että kohtaus laukeaa. Sitten rauhoittavia napaan ja ne yhdessä univelan kanssa vetävät tajun kankaalle. Se olisikin ensimmäinen. Ahdistus ratkaisisi ongelmani!

Apua. Minähän nauran! :D

Voi tätä epätietoutta!

Tulin matkalta. Takaisin Suomessa. Pääni on jotenkin kovin hiljaa. Tai siis se kihisee, mutta en saa oikein mistään ajatuksesta kunnolla kiinni niin, että siitä voisi tulla tekstiä. Onneksi tällä sivustollla ei odoteta mitään hehkutusta matkasta vain siksi että siitä pitää puhista. Täällä elämä ja ilmaiseminen on enemmän minusta kiinni kuin normaalissa elämässäni. Tässä blogissa on enemän minua kuin omassa elämässäni.

Siltä se ainakin tuntuu. En tiedä mihin elämäni on menossa. Tiedän että olen sairas. Ja vielä kauan. En muuta. Ei minulla ole unelmia. Olen lopettanut unelmien ajattelemisen jo muutamaa vuotta sitten. Tämä ei siis pidä sisällään mitään: koska kaikki unelmat murentuvat itsesääli paskaa, vaan olen ollut niin epätoivoisesti yritellyt pysyä hengissä ettei mitkään unelmat ole tulleet edes mieleen. Osa paranemisprosessia voisikin siis olla alkaa ajatella jotain mitä minä oikeasti haluasisin elämältä! Etten vain menisi traumapäissäni päivää eteenpäin vaan päättäisin itse mitä tekisin. Siis tämä nyt on vain toive ajattelua, siihen on vielä matkaa mutta kuitenin.

Voi kun on sekava olo. Matkastressi kai purkautuu. Mietin myös kuinka ihanaa olisi vain heittäytyä tähän tautiin, antaa mennä, olla enää yrittämättä. Siis se olisi vapauttavaa. Helpottavaa. Mutta minun pitää yrittää, eikö? Jos luovutan, eikö se vahvistaisi kaikki pelkoni ja antaisi menneisyyden paholaisille mahdollisuuden sanoa: "Mehän olimme oikeassa, et ole mitään!"? Eikö?

Ja mietin myös rakastelua. Siis en sitä kun kaksi aikuista yhteisestä halusta päätyvät sänkyyn, vaan ihan oikeaa rakastelua. Rakkaan kanssa jaettua seksiä. Onkohan minusta siihenkään? Pystyisinkö olla niin avoinna, niin luottavainen, niin antautuva? Olisiko minusta todella ottamaan Se ihminen itseeeni? Mitä jos en pysty. Mitä jos vain suoritan seksin pois alta, ja alan hiljalleen vihata partneriani koska hän saa minusta vaikka minä olen niin tyhjä. Pelkään että elämäni on jo kuollut vaikka en koskaan päässyt sitä elämään. Voiko toivottomampaa olla?

Anteeksi vain nämä kaikki kysymysmerkit mutta niistä on elämäni rakennettu.

Miinä pelkään elämää. Pelkään sitä ettei minusta ole siihen. Jos minä yritän, teen kaikkeni ja silti en saa elämästäni täysivaltaista vaan joudun aina olemaan varjo. Jos joudun huomaamaan, että parasta mitä minä saan on vain se, että päivä voi tuntua siedettävältä? En kestäisi sitä. Sitten se olisi kuin suorittaisi eutanasian. Ei itseasiassa itsemurha ollenkaan.

Lähtölaskenta kaikuu

Juhannus oli ja meni. Ja menikin ihan yllättävän hyvin. Vietin sen kummmityttöni perheen luona. Tehtiin kaikki juhannukseen kuuluva, saunottiin, syötiin ja leikin kummityttöni kanssa. Pääsin vierailemaan omaan lapsuuteeni leikkien merkeissä kun päähäni pompahti ideoita muinaisesta hamasta. Olin rauhallinen. Paljon enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Hetken rauhaa itsestäni.

Toivon että kyseinen rauha ylettyy myös kohta alkavan reissuni yli. Olen nimittäin lähdossä neljän hengen porukassa Budapestiin yli viikoksi. Joten matkan aikana ei minua täälläkään näy. Yritän keskittyä elämiseen ja luottamiseen. Onneksi kolme matkatoveriani ovat minun ns. turvallisia ihmisiä. Niitä joihin luotan jos nyt tämä vammamieli edes pystyy luottamaan. Odotan matkaa kyllä innolla, mutta samalla pelottaa. Mitä jos saan kohtauksen? Mitä jos valahdan taas mielessäni maahan? Toivon, kuinka toivon, että pystyn olla hyvää seuraa muille. He ansaitsevat sen.

Kun palaan matkalta on minulla psykarini kanssa soittoaika ennen kuin hän lähtee kahden viikon lomalle. Voi ei. Miten pärjään ne kaksi viikkoa? Pakko on kun ei toisiakaan vaihtoehtoja ole. En kerta ajatellut itseäni laittaa narunnokkaan kiikkumaankaan. En saa viillellä, en saa! Ja olla vittumainen ja eristyä. Vaikka haluaisin en saa. Harmi vain kun tuo itsensähallinta uupuu näin masennuksen aikana minimiin. Toivottakaa onnea?

Mutta yritän nyt tsempata ainakin matkan. Palailen sen jälkeen blogiini kuvilla ja kuulumisilla. Voimia kaikille teille ihanille lukijoille!

Kammosammio

Sain tähän postaukseen idean Emmiltä Huonot päiväsi blogista. Vuoroin vieraissa, minä suosittelin kirjaa ja Emmi heittää mahtavan idean postaukseen. Kiitoksia siis siitä. :)

Aiheena siis kammot ja pelot. Eivät mitkään pienet pelonpoikaiset vaan kunnon sielua kouraisevat kivut. Niitä listaamaan. Aluksi ajattelin että kauhea, tästähän tulee romaani eikä blogi teksti, mutta sitten päätin keskittyä vain kaikkein pahimpiin kammoihin. Josko sitten pidettäisiin lista aisoissa.

Kammo nro 1. Injektioneulat.

VIHAAN niitä. Pelko on puhtaasti täysin irrationaalinen En pelkää lainkaan kipua, en kai muuten pystyisi viillelläkään itseäni. Eikä se johdu mistä tahansa neulasta, olen laittanut itselleni korvalävistykset hakaneulalla ja on minulla tatuointikin. Lisäksi yksi lävistys rintalastan kohdalla. Joten neulat sinänsä eivät pelota, ainoastaan injektioneulat ja ruiskut. Kun olin 16 vuotias tämä pelko oli niin lamauttava että minut piti vahvasti rauhoittaa ennen yksinkertaista jäykkäkouristusrokotetta. Enkä uskaltanut katsoa mitään televisiosta jossa kenties saattaisi vilahtaa neula. Kerran ajauduin vahingossa ystävieni kanssa katsomaan Unelmien sielunmessua! Se ei ollut kaunista katsottavaa. Olimme siis isossa salissa katsomassa sitä porukalla ja minut piti taluttaa vapisevana ja pyörtymäisilläni ulos. Että näin. Ihan kohtalainen kammo. Nykyjään olen sitä saanut jo hieman alennettua siedätyshoidolla ja jos näen kuvan en saa mitään kohtauksia. Korkerintaan tulee epämukava oli. Mutta enpäs olek
aan koskaan etsinyt injektioneulan kuvia vapaaehtoisesti. No nytpä olen!

Kammo nro 2. Totaallinen hylätyksi tuleminen.

Olen ollut kahdesti elämässäni tilanteessa jossa minut on suljettu kokonaan ulkopuolelle, niin että olen oikesti ollut totaallisen yksin. Ensimmäinen kerta tapahtui lukiossani, jossa olimme sisäoppilaitoksessa joten juu, aika yksin siinä oltiin. Toisen kerran paikkakunnalla jossa en tuntenut ketään kuin vain tietyn pienen piirini. Ja kun silloinen parasystäväni päättää ettei halua tavata minua (asuimme kämppiksinä) ei siinä paljon mitään voinut. Paitsi masentua. Miettiä itsemurhaa. Melkein toteuttaa itsemurhaa... Juu aika paha kammo. Pahinta tässä on tietenkin se että sitä kokoajan odottaa, että kohta se taas tulee. Totaallinen yksinäisyys mitä ei kestä. Ja siksi varoo ystäviään. Eikä oikeasti päästä lähelleen. Joten olen kokoajan yksin. Haha.

Kammo numero 3. Omat vammat

Aika typerä kammo, tai pelkohan tämä on. Mutta mitä jos oikeasti olen niin monella tavalla rikki, niin sisäiseltä elämältä vammautunut, etten kelpaa enää kenellekkään kumppaniksi. Jos estän kaikki mahdolliset tilaisuudet edes saada ja vastaan ottaa rakkautta? Koska sitä minä kyllä teen, mutta jos tämä ei muutu mihinkään en saa koskaan kumppania rinnalleni. Olen itsekäs, haluaisin toisen jonka kanssa olla, vaikka en kenellekkään suosittelisi kaltaistani seurustelu kumppania.
 Mutta no. Haluaisin silti.

Siinä nuo kolme suurinta, vaikka tuon kolmannen melkein voisi niputtaa yhteen tuon kakkosen kanssa. Mutta silti. Nuo ne ovat.

Tällaista taas ja ollaan vaan.

Tänään sain itseni vihdoin hoitamaan passini uusimisen tulevaa Budapestin matkaa varten. Kylläpä stressasi, kaikki viraliset tahot ovat aina jotenkin vaivaannuttavia ja rankkoja. Mutta tulipa tehtyä, päivän toiminta kiintiö täytetty. Äsken katselin kämppääni epätoivon vallassa, ei täytä tämä luukku minun käsitystä siedettävästä ihmisasumuksesta. Mutta haistatin kaikelle paskat ja avasin siiderin. Juu, ei hyvä juoda masentuneena jne, mutta haistatin sillekin paskat. Juuri nyt, juuri tässä, tarvitsen tuota kuivaa omppusiideriä ja tupakkaa. Sinne meni seitsemän kuukauden tupakoimattomuus, mutta arvatkaas mitä? HAISTATAN SILLEKIN PASKAN!

Ei ehkä erityisen kypsää toimintaa, mutta nyt tuntuu siltä että juuri haluan olla vastuuton, vähän typerä ja vain olla. Onko se muka niin väärin?

Lukaisin ja kirjoitan.

Ajattelin taas laittaa tänne tietoa kiinnostavista kirjoista, jos vaikka joku muukin saisi niistä iloa. Onhan nyt kesäkin, niin aikaakin voisi olla näihin tarttua. Alkää peljätkö, en paljasta juonesta mitään.

Tämä ensimmäinen on Satu Lindmanin kirjoittama tutkielma häpeästä. Kustannusyhtiö Atena. Siinä häpeää käsitellään laajasti historiallisena ilmiönä ja myös nykyihmisen tunteena. Kirja pitää sisällään paljon esimerkkejä ja haastatteluja eri ihmisryhmiin kuuluvilta henkilöilta. Häpeä on universaali tunne, vaikka siitä ei paljon puhutakkaan.

Minua tämä kiinnostaa hyvin omakohtaisesti koska koen että oma häpeäkäsitykseni on vääristynyt ja sitä  kautta tuhoava voima elämässäni. Kamppailen häpeäahdistuksen kanssa jatkuvasti. On hyvä päästä lukemaan tunteesta tietoa eikä vain kokea sitä itse hiljaa. Teos on kirjoitettu mukavan sujuvasti, ja vaikka se tietokirja onkin, ei lukeminen tunnu painavalta. Suosittelen lämpimästi, varsinkin jos historia ja ihmisen psykologia kiinnostaa.

Seuraava onkin sitten fiktiota. Chevy Stevensin kirjoittama Kadonnut, kustantaja Bazar. Kirjan kirjoitus tyyli on minusta mielenkiintoinen. Kirjan tarina kerrotan terapia istuntojen kautta. Kirjan päähenkilö hakeutuu terapiaan käymään läpi suurta traumaa. Päähenkilö tuntuu hyvin todelliselta ja aidolta. Mistä itse hämmästyin oli se, että samaistuin päähenkilöön niin paljon. Henkilön terapiassa kertomat tuntemukset ja traumaperäiset reaktiot olivat minulle itsellenikin hyvin tuttuja. Tosin päähenkilölla ne olivat huomattavasti vahvempia trauman tuoreudesta ja vakavuudesta johtuen, mutta silti näin tekstistä heti itseni. Ensin mietin, että olen ihan pimahtanut ja yritän vain pönkätä itseäni tekstiin, mutta kun siskoni lukenut kirjan myös hän tuli sanomaan minulle, että tuossahan kirjoitetaan sinusta. Joten pakkohan se on uskoa. Kirjan tyyli vaihtuu aivan loppumetreilla enemmän rikoskirjallisuudeksi, mutta sekään ei päässyt minua hämäämään kun jo olin kirjan ahminut. Ja sitä on tämän kteoksen kanssa helppo tehdä, ahmia! Isot suositukset.

Onko joku muukin lukenut näitä? Jos on, niin minkälaisia kokemuksia olette itse saaneet? Kiinnostaisi kuulla mielipiteitä. :) Ja jos ette ole, niin ehkäpä tartutte näihin kansiin ja löydätte jotain uutta. Kirja ehdotuksia otetaan myös innolla vastaan, teemana psykologia (läheisemmin ahdistus, masennus).

Paljon on mielessä ja tunteissa kouhuntaa tälläkin

Viimeaikoina on ollut hirveästi menoa. Läsnäoloani on tarvittu jatkuvasti ties missäkin, ja täytyy myöntää että olen useammin kuin kerran purrut itselleni aivan liian ison palan. Vastasin mm. yhden läheiseni lakkiaisjuhlasta kokonaisuudessaan. Ohjelmasta, tilahuollosta ja tarjoiluista. Koko helahoidosta. Tietenkin se oli minulle aivan totaallisen liikaa, mutta minut hieman niinkuin velvoitettiin asiaan tavalla josta en vain osannut kieltäytyä. Olin totaallisen stressaantunut ja ajatukseni olivat vain lukkiutuneita kaiken suorittamaiseen ja täydellisyyden tavoitteluun. Se on pelottava tilanne, samanlaisen kauden jälkeen olin ensimmäisen itsemurhayrityksen partaalla.

Kontrollifriikin elämää isossa maailmassa

Juhlat olivat hienot, tämä jälkitilanne vain mietityttää. Olen jotenkin kokoaika valmistautunut heittäytymään jotenkin yli. Tekemään jotain typerää, käyttäytymään vastuuttomasti ja jopa vaarallisesti. Kehossa kihisee eikä mikään saa minua kunnolla rentoutumaan. Ihan kuin stressistä olisi jäänyt lähtemättömiä jäämiä lihassyihin jotka pitäisi repiä irti jotenkin radikaalisti. Ja käytän jatkuvasti sanaa kotenkin kun en osaa pukea sanoiksi oikein mitään.

Se mikä on onnistunut pitämään vielä toistaiseksi jalkani tällä puolen kiellekettä on rakkaan ystävän vierailu. Aki tuli heti juhlien jälkeen luokseni useammaksi yöksi. Olen tuntenut Aki lähemmäs kymmenen vuotta. Hänellä on itselläkin kova masens. tosin hänellä on alkanut viimeaikoina mennä jo hieman paremmin. Olen alusta asti saanut vapaasti kertoa Akille kaiken omasta sairaudestani ja ajatuksistani pelkäämättä kertaakaan tuomitsemista yms. Ja mikä tärkeintä, vaikka puhun itseni vahingoittamisesta, hän ei ajaudu järjettömään  huoleen ja kohtele minua kuin tikittävää aikapommia. Läheisten huoli on monesti liian raskas taakka. Ja Akin kanssa ei tarvitse yrittää täyttää hiljaisuutta jos ajautuu ajatuksiiinsa. Tilan antaminen on aina ollut
yksi ystävyytemme tukipilareita. Toinen niistä on kunnioittaminen. Joskus hetkittäin näen itseäni myös hänen silmillään ja tunnen itseni paremmaksi kuin uskalsin toivoa. Niin ja tietenkin loputtoman musta ja kuiva huumori. Se on vähän niinkuin tavaramerkki meillä kahdella. Enkä pääse nauramaan niin paljon kuin Akin kanssa koskaan muutoin. Otan siitäkin kaiken irti.

Ei, Aki ei ole kävelevä ihme maan päällä, vaikka siltä saan sen ehkä kuullostamaan. Aki on vain oikeasti ja aidosti lämmin ja hieno ihminen. Ja kyllä minulla on myös romanttisia tunteita häntä kohtaan. Ja sekös saa minut suunniltani jos jään miettimään asiaa liiaksi. Varsinkin koska en halua luopua tästä ystävyydestä mikä minulla jo on. Sekin on tarpeeksi ainutlaatuista. Ja jos saan valita, Akin kuuluu saada elämäänsä joku parempi kuin minä. Vaikka tiedänkin, että jos ujo ja pidättyväinen Aki koskaan tekesi aloitteen, menisin mukana välittämästä mistään. Puhtaan itsekkäästi ja hurjasti peläten. Mutta menisin silti.