Paljon on mielessä ja tunteissa kouhuntaa tälläkin

Viimeaikoina on ollut hirveästi menoa. Läsnäoloani on tarvittu jatkuvasti ties missäkin, ja täytyy myöntää että olen useammin kuin kerran purrut itselleni aivan liian ison palan. Vastasin mm. yhden läheiseni lakkiaisjuhlasta kokonaisuudessaan. Ohjelmasta, tilahuollosta ja tarjoiluista. Koko helahoidosta. Tietenkin se oli minulle aivan totaallisen liikaa, mutta minut hieman niinkuin velvoitettiin asiaan tavalla josta en vain osannut kieltäytyä. Olin totaallisen stressaantunut ja ajatukseni olivat vain lukkiutuneita kaiken suorittamaiseen ja täydellisyyden tavoitteluun. Se on pelottava tilanne, samanlaisen kauden jälkeen olin ensimmäisen itsemurhayrityksen partaalla.

Kontrollifriikin elämää isossa maailmassa

Juhlat olivat hienot, tämä jälkitilanne vain mietityttää. Olen jotenkin kokoaika valmistautunut heittäytymään jotenkin yli. Tekemään jotain typerää, käyttäytymään vastuuttomasti ja jopa vaarallisesti. Kehossa kihisee eikä mikään saa minua kunnolla rentoutumaan. Ihan kuin stressistä olisi jäänyt lähtemättömiä jäämiä lihassyihin jotka pitäisi repiä irti jotenkin radikaalisti. Ja käytän jatkuvasti sanaa kotenkin kun en osaa pukea sanoiksi oikein mitään.

Se mikä on onnistunut pitämään vielä toistaiseksi jalkani tällä puolen kiellekettä on rakkaan ystävän vierailu. Aki tuli heti juhlien jälkeen luokseni useammaksi yöksi. Olen tuntenut Aki lähemmäs kymmenen vuotta. Hänellä on itselläkin kova masens. tosin hänellä on alkanut viimeaikoina mennä jo hieman paremmin. Olen alusta asti saanut vapaasti kertoa Akille kaiken omasta sairaudestani ja ajatuksistani pelkäämättä kertaakaan tuomitsemista yms. Ja mikä tärkeintä, vaikka puhun itseni vahingoittamisesta, hän ei ajaudu järjettömään  huoleen ja kohtele minua kuin tikittävää aikapommia. Läheisten huoli on monesti liian raskas taakka. Ja Akin kanssa ei tarvitse yrittää täyttää hiljaisuutta jos ajautuu ajatuksiiinsa. Tilan antaminen on aina ollut
yksi ystävyytemme tukipilareita. Toinen niistä on kunnioittaminen. Joskus hetkittäin näen itseäni myös hänen silmillään ja tunnen itseni paremmaksi kuin uskalsin toivoa. Niin ja tietenkin loputtoman musta ja kuiva huumori. Se on vähän niinkuin tavaramerkki meillä kahdella. Enkä pääse nauramaan niin paljon kuin Akin kanssa koskaan muutoin. Otan siitäkin kaiken irti.

Ei, Aki ei ole kävelevä ihme maan päällä, vaikka siltä saan sen ehkä kuullostamaan. Aki on vain oikeasti ja aidosti lämmin ja hieno ihminen. Ja kyllä minulla on myös romanttisia tunteita häntä kohtaan. Ja sekös saa minut suunniltani jos jään miettimään asiaa liiaksi. Varsinkin koska en halua luopua tästä ystävyydestä mikä minulla jo on. Sekin on tarpeeksi ainutlaatuista. Ja jos saan valita, Akin kuuluu saada elämäänsä joku parempi kuin minä. Vaikka tiedänkin, että jos ujo ja pidättyväinen Aki koskaan tekesi aloitteen, menisin mukana välittämästä mistään. Puhtaan itsekkäästi ja hurjasti peläten. Mutta menisin silti.