Lähtölaskenta kaikuu

Juhannus oli ja meni. Ja menikin ihan yllättävän hyvin. Vietin sen kummmityttöni perheen luona. Tehtiin kaikki juhannukseen kuuluva, saunottiin, syötiin ja leikin kummityttöni kanssa. Pääsin vierailemaan omaan lapsuuteeni leikkien merkeissä kun päähäni pompahti ideoita muinaisesta hamasta. Olin rauhallinen. Paljon enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Hetken rauhaa itsestäni.

Toivon että kyseinen rauha ylettyy myös kohta alkavan reissuni yli. Olen nimittäin lähdossä neljän hengen porukassa Budapestiin yli viikoksi. Joten matkan aikana ei minua täälläkään näy. Yritän keskittyä elämiseen ja luottamiseen. Onneksi kolme matkatoveriani ovat minun ns. turvallisia ihmisiä. Niitä joihin luotan jos nyt tämä vammamieli edes pystyy luottamaan. Odotan matkaa kyllä innolla, mutta samalla pelottaa. Mitä jos saan kohtauksen? Mitä jos valahdan taas mielessäni maahan? Toivon, kuinka toivon, että pystyn olla hyvää seuraa muille. He ansaitsevat sen.

Kun palaan matkalta on minulla psykarini kanssa soittoaika ennen kuin hän lähtee kahden viikon lomalle. Voi ei. Miten pärjään ne kaksi viikkoa? Pakko on kun ei toisiakaan vaihtoehtoja ole. En kerta ajatellut itseäni laittaa narunnokkaan kiikkumaankaan. En saa viillellä, en saa! Ja olla vittumainen ja eristyä. Vaikka haluaisin en saa. Harmi vain kun tuo itsensähallinta uupuu näin masennuksen aikana minimiin. Toivottakaa onnea?

Mutta yritän nyt tsempata ainakin matkan. Palailen sen jälkeen blogiini kuvilla ja kuulumisilla. Voimia kaikille teille ihanille lukijoille!