Aiheena siis kammot ja pelot. Eivät mitkään pienet pelonpoikaiset vaan kunnon sielua kouraisevat kivut. Niitä listaamaan. Aluksi ajattelin että kauhea, tästähän tulee romaani eikä blogi teksti, mutta sitten päätin keskittyä vain kaikkein pahimpiin kammoihin. Josko sitten pidettäisiin lista aisoissa.
Kammo nro 1. Injektioneulat.
VIHAAN niitä. Pelko on puhtaasti täysin irrationaalinen En pelkää lainkaan kipua, en kai muuten pystyisi viillelläkään itseäni. Eikä se johdu mistä tahansa neulasta, olen laittanut itselleni korvalävistykset hakaneulalla ja on minulla tatuointikin. Lisäksi yksi lävistys rintalastan kohdalla. Joten neulat sinänsä eivät pelota, ainoastaan injektioneulat ja ruiskut. Kun olin 16 vuotias tämä pelko oli niin lamauttava että minut piti vahvasti rauhoittaa ennen yksinkertaista jäykkäkouristusrokotetta. Enkä uskaltanut katsoa mitään televisiosta jossa kenties saattaisi vilahtaa neula. Kerran ajauduin vahingossa ystävieni kanssa katsomaan Unelmien sielunmessua! Se ei ollut kaunista katsottavaa. Olimme siis isossa salissa katsomassa sitä porukalla ja minut piti taluttaa vapisevana ja pyörtymäisilläni ulos. Että näin. Ihan kohtalainen kammo. Nykyjään olen sitä saanut jo hieman alennettua siedätyshoidolla ja jos näen kuvan en saa mitään kohtauksia. Korkerintaan tulee epämukava oli. Mutta enpäs olekaan koskaan etsinyt injektioneulan kuvia vapaaehtoisesti. No nytpä olen!
Kammo nro 2. Totaallinen hylätyksi tuleminen.
.jpg)
Olen ollut kahdesti elämässäni tilanteessa jossa minut on suljettu kokonaan ulkopuolelle, niin että olen oikesti ollut totaallisen yksin. Ensimmäinen kerta tapahtui lukiossani, jossa olimme sisäoppilaitoksessa joten juu, aika yksin siinä oltiin. Toisen kerran paikkakunnalla jossa en tuntenut ketään kuin vain tietyn pienen piirini. Ja kun silloinen parasystäväni päättää ettei halua tavata minua (asuimme kämppiksinä) ei siinä paljon mitään voinut. Paitsi masentua. Miettiä itsemurhaa. Melkein toteuttaa itsemurhaa... Juu aika paha kammo. Pahinta tässä on tietenkin se että sitä kokoajan odottaa, että kohta se taas tulee. Totaallinen yksinäisyys mitä ei kestä. Ja siksi varoo ystäviään. Eikä oikeasti päästä lähelleen. Joten olen kokoajan yksin. Haha.Kammo numero 3. Omat vammat
Aika typerä kammo, tai pelkohan tämä on. Mutta mitä jos oikeasti olen niin monella tavalla rikki, niin sisäiseltä elämältä vammautunut, etten kelpaa enää kenellekkään kumppaniksi. Jos estän kaikki mahdolliset tilaisuudet edes saada ja vastaan ottaa rakkautta? Koska sitä minä kyllä teen, mutta jos tämä ei muutu mihinkään en saa koskaan kumppania rinnalleni. Olen itsekäs, haluaisin toisen jonka kanssa olla, vaikka en kenellekkään suosittelisi kaltaistani seurustelu kumppania.
Mutta no. Haluaisin silti.
Siinä nuo kolme suurinta, vaikka tuon kolmannen melkein voisi niputtaa yhteen tuon kakkosen kanssa. Mutta silti. Nuo ne ovat.
Ihan järkevää keskittyä olennaisiin, niin tein itsekin. :) Kiva kun teit tämän jo näinkin nopsasti, on kiva(?!) katsella vähän miten muut suhtautuvat tähän maailmaan.
VastaaPoistaVoin kuvitella sen että pelkää tulevansa hylätyksi, minäkin vähän. Mutta en tee sen estämiseksi mitään, joten oikeastaan ansaitsen sen. Tosin eri logiikka toimii muita kuin itseä kohtaan tässä asiassa. Sinun pelollesi on kuitenkin pohjimmainen syy.
Ajatukset laukkaa vähän turhankin villisti, joten parempi keskeyttää tämän sekavan kommentin rustaaminen tähän.. :D
jo aikoja sitten liityin lukijaksi, mutta on jäänyt tämä kommentointi vähiin, anteeksi siitä.
VastaaPoistavoin niin samaistua noihin kahteen viimeiseen. se on ihme juttu miten koittaa pitää ihmiset tietyn välimatkan päässä, jotta ne eivät pääsisi tarpeeksi lähelle satuttamaan sinua. Se käy tietysti yksinäiseksi ennen pitkää. Tiedän, että se ei ole helppoa, mutta jokaisella pitäisi olla edes yksi ihminen, jonka edessä laskea muurinsa, sinullakin.
ja unelmien sielunmessu oli erittäin huono valinta :D minutkin ne neulajutut saavat irvistämään, vaikka ei edes ole niihin kammoa.
Uritän uskoa siihen että joskus pystyisin tuntea oloni turvalliseksi ihmisten seurassa. Ei nyt tietenkään kaikkien mutta ainakin muutaman valitun. Pakkohan siihen on uskoa jotta jaksaa käydä terapiassakin. :) Kiitos kommentistasi, on ihana tietää että näitä sepustuksia joku lukee! Voimia sinullekin luottamuksen kanssa.
Poista