Voi tätä epätietoutta!

Tulin matkalta. Takaisin Suomessa. Pääni on jotenkin kovin hiljaa. Tai siis se kihisee, mutta en saa oikein mistään ajatuksesta kunnolla kiinni niin, että siitä voisi tulla tekstiä. Onneksi tällä sivustollla ei odoteta mitään hehkutusta matkasta vain siksi että siitä pitää puhista. Täällä elämä ja ilmaiseminen on enemmän minusta kiinni kuin normaalissa elämässäni. Tässä blogissa on enemän minua kuin omassa elämässäni.

Siltä se ainakin tuntuu. En tiedä mihin elämäni on menossa. Tiedän että olen sairas. Ja vielä kauan. En muuta. Ei minulla ole unelmia. Olen lopettanut unelmien ajattelemisen jo muutamaa vuotta sitten. Tämä ei siis pidä sisällään mitään: koska kaikki unelmat murentuvat itsesääli paskaa, vaan olen ollut niin epätoivoisesti yritellyt pysyä hengissä ettei mitkään unelmat ole tulleet edes mieleen. Osa paranemisprosessia voisikin siis olla alkaa ajatella jotain mitä minä oikeasti haluasisin elämältä! Etten vain menisi traumapäissäni päivää eteenpäin vaan päättäisin itse mitä tekisin. Siis tämä nyt on vain toive ajattelua, siihen on vielä matkaa mutta kuitenin.

Voi kun on sekava olo. Matkastressi kai purkautuu. Mietin myös kuinka ihanaa olisi vain heittäytyä tähän tautiin, antaa mennä, olla enää yrittämättä. Siis se olisi vapauttavaa. Helpottavaa. Mutta minun pitää yrittää, eikö? Jos luovutan, eikö se vahvistaisi kaikki pelkoni ja antaisi menneisyyden paholaisille mahdollisuuden sanoa: "Mehän olimme oikeassa, et ole mitään!"? Eikö?

Ja mietin myös rakastelua. Siis en sitä kun kaksi aikuista yhteisestä halusta päätyvät sänkyyn, vaan ihan oikeaa rakastelua. Rakkaan kanssa jaettua seksiä. Onkohan minusta siihenkään? Pystyisinkö olla niin avoinna, niin luottavainen, niin antautuva? Olisiko minusta todella ottamaan Se ihminen itseeeni? Mitä jos en pysty. Mitä jos vain suoritan seksin pois alta, ja alan hiljalleen vihata partneriani koska hän saa minusta vaikka minä olen niin tyhjä. Pelkään että elämäni on jo kuollut vaikka en koskaan päässyt sitä elämään. Voiko toivottomampaa olla?

Anteeksi vain nämä kaikki kysymysmerkit mutta niistä on elämäni rakennettu.

Miinä pelkään elämää. Pelkään sitä ettei minusta ole siihen. Jos minä yritän, teen kaikkeni ja silti en saa elämästäni täysivaltaista vaan joudun aina olemaan varjo. Jos joudun huomaamaan, että parasta mitä minä saan on vain se, että päivä voi tuntua siedettävältä? En kestäisi sitä. Sitten se olisi kuin suorittaisi eutanasian. Ei itseasiassa itsemurha ollenkaan.