torstai 28. marraskuuta 2013

Tuhlari tytön paluu ja muuta ahdistuksesta

Olen ollut poissa kauan. Liian kauan, tämän myönnän aivan avoimesti. Ja sitten kun päähän iskeytyy se ajatus että olen olen ollut näiltä sivuilta poissa aivan liian kauan... Minun päässäni se aiheuttaa mm. tätä ajatusrataa:

"Nyt olen kyllä mokannut pahasti."
"Hyvä Nathusii, sinulla oli yhteisö missä sinulla oli paikka ja mitä sinä teet? Katoat ja tuhoat senkin."
"Ei tuonkaltaista tuuliviiriä sinne kyllä kaivatakaan, hyvä kun lähdit."

Lisää lapsellisia kommentteja? Voi kyllä, niitä minulla riittää itselleni!"

"Ai muka osaksi yhteiskuntaa joskus? No voisit edes aloittaa jonkunlaisesta luotettavuudesta."
Ja sitten vielä tämä: " Ai meinasitko muka että sinua kaivattaisiin? Älä nyt naurata, tuollaista omien pikku tuntojensa tykittäjää vai? Olisit jo hiljaa!"

Jotenkin kynnys palata nousee sitä mukaa kuinka kauan on ollut pois.

Psykoterapia on ollut ehdottamasti rankkaa. Antoisaa kyllä mutta niin rankkaa. Tänään avasimme pahinta paikkaa. Miksi tunnet itsesi niin arvottomaksi. Miksi et voi nähdä tulevaisuudessasi romanttista rakkautta? Miksi jatkuvasti haluat suojella muita kaikelta... ehkä eniten itseltäsi?

Ja terapeuttini yrittää jatkuvasti saada minua sanomaan lauseita kuten "vaikka tapahtuikin tätä ja tätä, voin alkaa hyväksymään itseni." No mitä jos sanon niin? Muuttaako se lauseen todeksi? Epäilen.

Miksi sitten sitä on niin helvetin vaikea sanoa!?

Minä haluan vastata, että kun on kerran käytetty, niin ei minusta enää saa arvoista mihinkään. Haluan suojella jokaista siltä sotkulta joka minä olen. Siltä jonka jokainen liian lähellä oleva joutuisi minun kanssani kärsimään. Varsinkin jos puhuttaisiin kumppanista. Liian vaarallista, pelottavaa, kipeää minulle; liian julmaa, tuskastuttavaa ja epäreilua hänelle.

Miksi en voi vain hyväksyä sitä että jotkin asiat ovat minulta saavuttamattomissa? Miksi pitää avata kaikki ja pistää minut toivomaan!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Tänään tämä ihanempi päivä kuin muulloin.

Tämä päivä oli jotain mistä minulla ei ole ollut.
Ei kertaakaan vuosiin.

Aamulla pois oli kuristava epätoivo, viha ja kyynisyys, rampauttava tyhjyys ja lamaannuttava uupumus. Tälle ei ole järjellistä selitystä. Niin vain oli. Sisälläni asuva synkkyys oli sellaista humisevaa, tuulen kaltaista surua. Se painoi kyllä, mutta ei luhistanut. Hengitin vaan en kironnut sitä itseänsä toistavaa faktaa.

Menin terapiaani (johon saapumista tätä nykyä oikeasti odotan) ja laskin sekunteja. "Tämä kestää sen hetken kun sillä on voimaa, ja voimaa ei elämääni ole kuulunut vuosiin." Koska putoan?

Terapia. Voi se suloinen ihminen siinä vastapäätä jolla on niin ylistettävä astikyky. Kannatteli ja ruokki tilaani niiin kauniisti ja hellästi. Tunsin olevani joessa jolla jonka suuntaa vakautettiin. Kun lähdin minun teki mieleni hymyillä. Ehkä itkeä hieman mutta.

Kävellessäni asemalle mieleeni kirposi tarina. Lasten tarina. Kai niitä monet saduiksi kutsuu, mutta tätä en ehkä sillä haluaisi luokitella. Minä en ole koskaan kirjoittanut lapsille. Tekstini ovat aina olleet liian raakoja henkisesti, vaikka alunperin olin saanut toimeksiannon ne lapsille suunnata. Käytännössä olin jo hyljännyt lapsille kirjoittamisen mahdollisuuden. Minusta lapsille on kaikista vaikeinta kirjoittaa, koska hehän keksivät jokapäivä uusia tarinoita leikeissään! Ei monikaan meistä pysty täysin samaan. Mutta tämä tarina resonoi sisälläni, olin siitä... (kesti hetki kun itse tajusin mitä tunsin) ylpeä! MINÄ OLIN YLPEÄ jostain aikaansaannoksestani, jostain mikä tuli sisältäni! Uskomatonta.

En kuitenkaan luottanut siihen mitä ajattelin, koska niinkuin sanoin: Lapset ovat parhaimpia (pahimpia) kriitikoita. Kerroin siis tarinan yksinkertaistettuna kummitytölle ja hänen eri-ikäisille sisaruksilleen. Kukaan ei malttanut odottaa kun kerroin tarinaa. "Mitä sille tytölle sitte tapahtuu!?", "Et sä voi kertoo sitä vaan noi, sun pitää kirjottaa sillee miltä siit tuntuu!", "Lisää!", "Pystynkö mäkin tohon?".

Minusta tuntuu että tämän kirjoittaminen on jo velvollisuus eikä mahdollisuus! Tekisi mieleni tähän hymiöidä "lapsellisesti" ja paljon! Riittäköön kuitenkin tuo ylenmääräinen huutomerkkien määrä.

Ja lopuksi. Tiedän että täältä tullaan taas alas samaan ja muuhun pahaan. Mutta tämäpäivä kipinöi minussa kuin toivo.

torstai 17. lokakuuta 2013

Havahtumisia kivun keskellä

Kylläpä elämässä tapahtuu taas paljon kerralla. Koiraa tietenkin. Se on se positiivinen asia tällähetkellä. Pieni lämmin pussi vilpittömyyttä ja aitoutta. Jotain jota pitää suojella koko olemassa olollaan ja jota auttaa kasvamaan. Rakastaa.

Koin hyvin vahvan kokemuksen tässä yhtenä iltana. Pidin tuota pientä ruttumussua sylissä jossa se nuokahteli. Katsoin sitä, täysin luottavaista olentoa. Tajusin, että voisin vaikka puukottaa koiraa ilman että toinen osaisi odottaa sitä. Ilman että voisi laittaa vastaan mitenkään. Yhtäkkiä elämä katoaisi. Puff.

Ei varmaankaan tarvitse painottaa, että mitään tuollaista en tulisi koskaan tekemään tietenkään.
Mutta tajuaminen koiralapsen avuttomuudesta avasi minulle ikkunan pieneen lapseen sisälläni. Tuollainen minäkin olin. Avuton. Luottamusta täynnä. Helposti tapettava.

Itkin monta tuntia. Itku alkoi kera fyysisen kivun. Puhkaisin paiseita. Itkin kunnes veri muuttui tummasta kuoliosta tulehtuneen kautta happitäyteiseen punaiseen. Sattui. Helpotti. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin sääliä sitä pikkutyttöä kohtaan. "Et sinä sille voinut mitään. Anteeksi että silti syylistin sinua. En ymmärtänyt, en tekoa, en sinua, en kipua, en minua. En vieläkään, mutta ei sekään ole sinun syytäsi.".

Kokemus oli ravisuttava ja hyvin opettavainen. Se muutti minua. Tulevaisuuteen jää nähtäväksi kuinka paljon.

Sitten tietenkin tuo äitini syöpä joka on levinnyt aivokuoreen. Ilmiselvästi masentavaa. Mutta toivoa on, sanoivat lääkärit. Opettelen uskomaan toivoon. Siitäpä voisi kehittää oman uskontokuntansa. Toivon Etsijät olisi hyvä nimi. Tai sitten vain tyydytään olemaan masentuneita jotka pyrkivät elämään... Uskonto on jotenkin raflaavampi. (Anteeksi tästä levottomasta hyppelystä aiheesta toiseen. Jotenkin ajatukset jyllää liian kovalla.)

Tasapainoilen jaksamisen ja luovuttamisen välillä niin monella eri alueella elämässäni. Tie edessä on kuin aitajuoksu kiikkulaudoilla. Olisi hyvä saada kääntymään laudoista suurinosa tasapainoon, mutta yksin on hankala tasapainottaa painosuhteita. Onneksi on terapia jonka avulla peilata tuntemuksiaan, muuten ei tästä tuisi mitään. Ja jos joku lauta kaatuu liikaa negatiiviselle puolelle pieni karvapylly hyppää toiselle puolelle notkauttamaan toiseen suuntaan. Ainakin nyt. Ja nyt on ainoa mitä tiedän.




sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Apu jolla jaksan

Minulla on oma terapeutti. Siis totaallisen oma, jota ruokin ja hoidan.

Tässä hänestä pari kuvaa:





Hän on kolme kuukautta vanha ja hän täyttää elämäni oivalluksilla ja lämmöllä.

Sain tietää että äidilläni on aivoissa syöpää.

Halinpusinhalin.

Kestän.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Vastaa kaikkeen hiljaisuudella

Tänään tuli sitten taas tuota jännitystä elämään. Äidillä pelättiin aivohalvausta. Se ei kuitenkaan sitten ollut ihan niin vakavaa, vaan kasvojen toispuolinen halvaus joka johtui hermoista. Ja se paranee läkityksellä ja ajallaan. Mutta herranjestas kun pelotti. Eikö tämä meidän perhe ole saanut jo kärsiä tarpeeksi. Kai se on todettava taas:

"Kivun määrä ei ole vakio."

Taas huomasin miten kyvytön olen käsittelemään tämänkaltaisia uutisia. Vaivuin koomaa muistuttavaan uneen ja leikin etten ollut olemassa. En pystynyt ajattelemaan joten kieltäydyin olemasta tajuissani. Minun pitää löytää joku muu tapa vastata tallaisiin tilanteisiin. Tällämenolla jään tunnekuolleeksi ikuisesti.

Huomenna taas psykoterapiaa ja siellä olisi varmaan hyvä kertoa tästä kaikesta. Mutta haluan vain olla puhumatta. Mikään ei ole totta ennen kuin sen sanoo ääneen. Leikisti. Olen 25- vuotias enkä osaa elää mailmassa "aikuisten oikeasti". Onkohan pian jo lian myöhäistä oppia?

Huomenna aijon juoda pääni ainakin puolitäyteen. Fiksua? No ei helvetissä, mutta teenpä sen silti. Kuuntelen musaa ja hengailen siskon kanssa ja esitän taas hetken ettei mitään ole tapahtunut.

En muista olenko jo kertonut, että minä kirjoitan myös runoja silloin tällöin... Ajattelin liittää tähän yhssenkoska se nyt vain tuntuu sopivalta. Ettehän teilaa liian julmasti?


Se ei jätä rauhaan
hiljainen nalkuttava tunne
  olisi pitänyt
           avaa suu

Ikenet turpoavat
punertuvat helakoiksi
  kiiltävät kivusta
Kaikesta sinne jääneestä

Terävät sanojen kulmat
raaputtaen limakalvoja rikki
hampaiden väliköihin asettuneet
  partakoneen terät

Kunnes et saa suuta auki
  lihasneste suussa maistuen
ikuisesti hiljennettynä oman kipunsa tähden


Jotain tuollaista tälläkertaa. Palaan hiljaiseen sisimpääni.





maanantai 23. syyskuuta 2013

Tulevaisuus on ehkä jollain tapaa parempi kuin 90- luku!

Huomenna toinen tutustumiskäynti tulevan psykoterapeuttini kanssa. Tulevan juurikin siksi että olen päättänyt valita hänet. Ja hän jo sanoikin että ottaisi minut mielellään asiakkaakseen joten siltä puolelta asia onkin jo selvä. Sitten vielä helvetin esikartanoon paperit. (Tällä tarkoitin siis Kelaa, tuota hakemusten joutomaata). Ja voila! Olen pitkäaikaisessa psykoterapiassa. Hienoa hienoa.

Olen myös miettinyt tuota koulutusta. Minullahan siis on yksi koulu kesken ja alustavasti olen puhunut psykarin kanssa että jatkaisin tänä syksynä jonkinlaisella helpotetulla aikataululla. Mutta se vaan tuntuu aivan liian raskaalta. En koe olevani vielä kykeneväinen niin suureen vastuuteen ja kykenemiseen. En vain kykene. Sittten jätän hoitamattta tehtäviä ja jään pois tunneilta kun en vain jaksa ja pysty, ja sekös lisää syyllisyyttä jne. Paluun lykkääminenkin tuntuu taas vähän pettymykseltä. Halusin niin kovasti uskoa että pystyn. Että jaksan! Mutta enhän minä sitten jatsanutkaan. Yllätys.



Muistelinpa että olin tämän blogin kuvauksessa kirjoittanut että tarkoitus tässä blogissa EI ole surkutella elämääni vaan jotain aivan muuta. Mutta tässäpä sitä ollaan inisemässä. Joskus tämä helkkarinmoinen masennus ja muu mukava tulee vain niin yli. Monet varmaan tietävät kyllä tunteen.

Jotain vähän pirteämpää? No olen kotona koomatessani töllötellyt netflixin kautta Siskoni on noitaa. Jotenkin hypnotisoivaa heittäytyä sarjaan jota on seurannut pieni iäisyys sitten. Uskomattoman tenhoavaa katsoa tuota 90- luvun tyyliä! Kunnon nauruja ja myötähäpeää on riittänyt. En ollut liian nuori tekemään joitain samoja asu- ja meikki mokia. Apua.