Tällaista taas ja ollaan vaan.

Tänään sain itseni vihdoin hoitamaan passini uusimisen tulevaa Budapestin matkaa varten. Kylläpä stressasi, kaikki viraliset tahot ovat aina jotenkin vaivaannuttavia ja rankkoja. Mutta tulipa tehtyä, päivän toiminta kiintiö täytetty. Äsken katselin kämppääni epätoivon vallassa, ei täytä tämä luukku minun käsitystä siedettävästä ihmisasumuksesta. Mutta haistatin kaikelle paskat ja avasin siiderin. Juu, ei hyvä juoda masentuneena jne, mutta haistatin sillekin paskat. Juuri nyt, juuri tässä, tarvitsen tuota kuivaa omppusiideriä ja tupakkaa. Sinne meni seitsemän kuukauden tupakoimattomuus, mutta arvatkaas mitä? HAISTATAN SILLEKIN PASKAN!

Ei ehkä erityisen kypsää toimintaa, mutta nyt tuntuu siltä että juuri haluan olla vastuuton, vähän typerä ja vain olla. Onko se muka niin väärin?

Lukaisin ja kirjoitan.

Ajattelin taas laittaa tänne tietoa kiinnostavista kirjoista, jos vaikka joku muukin saisi niistä iloa. Onhan nyt kesäkin, niin aikaakin voisi olla näihin tarttua. Alkää peljätkö, en paljasta juonesta mitään.

Tämä ensimmäinen on Satu Lindmanin kirjoittama tutkielma häpeästä. Kustannusyhtiö Atena. Siinä häpeää käsitellään laajasti historiallisena ilmiönä ja myös nykyihmisen tunteena. Kirja pitää sisällään paljon esimerkkejä ja haastatteluja eri ihmisryhmiin kuuluvilta henkilöilta. Häpeä on universaali tunne, vaikka siitä ei paljon puhutakkaan.

Minua tämä kiinnostaa hyvin omakohtaisesti koska koen että oma häpeäkäsitykseni on vääristynyt ja sitä  kautta tuhoava voima elämässäni. Kamppailen häpeäahdistuksen kanssa jatkuvasti. On hyvä päästä lukemaan tunteesta tietoa eikä vain kokea sitä itse hiljaa. Teos on kirjoitettu mukavan sujuvasti, ja vaikka se tietokirja onkin, ei lukeminen tunnu painavalta. Suosittelen lämpimästi, varsinkin jos historia ja ihmisen psykologia kiinnostaa.

Seuraava onkin sitten fiktiota. Chevy Stevensin kirjoittama Kadonnut, kustantaja Bazar. Kirjan kirjoitus tyyli on minusta mielenkiintoinen. Kirjan tarina kerrotan terapia istuntojen kautta. Kirjan päähenkilö hakeutuu terapiaan käymään läpi suurta traumaa. Päähenkilö tuntuu hyvin todelliselta ja aidolta. Mistä itse hämmästyin oli se, että samaistuin päähenkilöön niin paljon. Henkilön terapiassa kertomat tuntemukset ja traumaperäiset reaktiot olivat minulle itsellenikin hyvin tuttuja. Tosin päähenkilölla ne olivat huomattavasti vahvempia trauman tuoreudesta ja vakavuudesta johtuen, mutta silti näin tekstistä heti itseni. Ensin mietin, että olen ihan pimahtanut ja yritän vain pönkätä itseäni tekstiin, mutta kun siskoni lukenut kirjan myös hän tuli sanomaan minulle, että tuossahan kirjoitetaan sinusta. Joten pakkohan se on uskoa. Kirjan tyyli vaihtuu aivan loppumetreilla enemmän rikoskirjallisuudeksi, mutta sekään ei päässyt minua hämäämään kun jo olin kirjan ahminut. Ja sitä on tämän kteoksen kanssa helppo tehdä, ahmia! Isot suositukset.

Onko joku muukin lukenut näitä? Jos on, niin minkälaisia kokemuksia olette itse saaneet? Kiinnostaisi kuulla mielipiteitä. :) Ja jos ette ole, niin ehkäpä tartutte näihin kansiin ja löydätte jotain uutta. Kirja ehdotuksia otetaan myös innolla vastaan, teemana psykologia (läheisemmin ahdistus, masennus).

Paljon on mielessä ja tunteissa kouhuntaa tälläkin

Viimeaikoina on ollut hirveästi menoa. Läsnäoloani on tarvittu jatkuvasti ties missäkin, ja täytyy myöntää että olen useammin kuin kerran purrut itselleni aivan liian ison palan. Vastasin mm. yhden läheiseni lakkiaisjuhlasta kokonaisuudessaan. Ohjelmasta, tilahuollosta ja tarjoiluista. Koko helahoidosta. Tietenkin se oli minulle aivan totaallisen liikaa, mutta minut hieman niinkuin velvoitettiin asiaan tavalla josta en vain osannut kieltäytyä. Olin totaallisen stressaantunut ja ajatukseni olivat vain lukkiutuneita kaiken suorittamaiseen ja täydellisyyden tavoitteluun. Se on pelottava tilanne, samanlaisen kauden jälkeen olin ensimmäisen itsemurhayrityksen partaalla.

Kontrollifriikin elämää isossa maailmassa

Juhlat olivat hienot, tämä jälkitilanne vain mietityttää. Olen jotenkin kokoaika valmistautunut heittäytymään jotenkin yli. Tekemään jotain typerää, käyttäytymään vastuuttomasti ja jopa vaarallisesti. Kehossa kihisee eikä mikään saa minua kunnolla rentoutumaan. Ihan kuin stressistä olisi jäänyt lähtemättömiä jäämiä lihassyihin jotka pitäisi repiä irti jotenkin radikaalisti. Ja käytän jatkuvasti sanaa kotenkin kun en osaa pukea sanoiksi oikein mitään.

Se mikä on onnistunut pitämään vielä toistaiseksi jalkani tällä puolen kiellekettä on rakkaan ystävän vierailu. Aki tuli heti juhlien jälkeen luokseni useammaksi yöksi. Olen tuntenut Aki lähemmäs kymmenen vuotta. Hänellä on itselläkin kova masens. tosin hänellä on alkanut viimeaikoina mennä jo hieman paremmin. Olen alusta asti saanut vapaasti kertoa Akille kaiken omasta sairaudestani ja ajatuksistani pelkäämättä kertaakaan tuomitsemista yms. Ja mikä tärkeintä, vaikka puhun itseni vahingoittamisesta, hän ei ajaudu järjettömään  huoleen ja kohtele minua kuin tikittävää aikapommia. Läheisten huoli on monesti liian raskas taakka. Ja Akin kanssa ei tarvitse yrittää täyttää hiljaisuutta jos ajautuu ajatuksiiinsa. Tilan antaminen on aina ollut
yksi ystävyytemme tukipilareita. Toinen niistä on kunnioittaminen. Joskus hetkittäin näen itseäni myös hänen silmillään ja tunnen itseni paremmaksi kuin uskalsin toivoa. Niin ja tietenkin loputtoman musta ja kuiva huumori. Se on vähän niinkuin tavaramerkki meillä kahdella. Enkä pääse nauramaan niin paljon kuin Akin kanssa koskaan muutoin. Otan siitäkin kaiken irti.

Ei, Aki ei ole kävelevä ihme maan päällä, vaikka siltä saan sen ehkä kuullostamaan. Aki on vain oikeasti ja aidosti lämmin ja hieno ihminen. Ja kyllä minulla on myös romanttisia tunteita häntä kohtaan. Ja sekös saa minut suunniltani jos jään miettimään asiaa liiaksi. Varsinkin koska en halua luopua tästä ystävyydestä mikä minulla jo on. Sekin on tarpeeksi ainutlaatuista. Ja jos saan valita, Akin kuuluu saada elämäänsä joku parempi kuin minä. Vaikka tiedänkin, että jos ujo ja pidättyväinen Aki koskaan tekesi aloitteen, menisin mukana välittämästä mistään. Puhtaan itsekkäästi ja hurjasti peläten. Mutta menisin silti.

Herkistelen musiikilla

Maailman kaunein rakkauslaulu.

On Satur(n)days we used to sleep)

Ja kyllä tiedän että tämä leimaa minut totaali gootiksi. Itseäni en kuitenkaan ihan sellaiseksi lue, mutta olkoon. :) Jostain syystä olen vain aina rakastanut tämänkaltaista musiikkia. Kuunnelkaa avoimin mielin, saatatte vaikka tykästyä vaikka laulaja kuulostaakin kuolevalta vuohelta... :D

"Kuin halaisi kaktusta" ajattelin kun sain sinusta ystävän.

Torstaina oli yksi hirveimmistä päivistä pitkään aikaan. Kaikki alkoi kyllä niin hyvin kuin olisin osannut toivoakaan. Olin pirteä. Tuntui vakaammalta. HALUSIN nähdä ihmisiä. Joten parin viestin  ja pika siistimisen jälkeen olin bussissa matkalla puistoilemaan muutavan ystävän kanssa. Ostettiin syötävää ja juotavaa. Oli ihanan lämmin. Nauroin pidikkeittä. Olin juuri siinä ja aivan läsnä. Peloton.

Kunnes ystäväni, jonka olen tuntenut kaikista pisimpään alkoi riehumaan. Olin huomannut jo aikaisemminhänen mustasukkaisuutensa Lauralle (toiselle ystävälleni) siitä, että olen niin vapautunut tämän seurassa. Tämä riehuja kun on aina ollut hieman raskasta seuraa. Hän alkoi jo alkuillasta vainoilemaan siitä että minä ja Laura olisimme puhuneet hänestä seläntakana pahaa. Se oli huono merkki, mutta en osannut huolestua silloin mistään kun olin niin iloinen että voin pitkästä aikaa niinkin hyvin. Lääkkeiden vaihto oli tehnyt ileisesti ihmeitä, tai näin ainakin oletin.

Kuitenkin aivan yllättäen ystäväni alkoi tiuskia minulle. Hän alkoi tivata minulta yli neljän vuoden takaisia asioita ja syyttää minua aivan perättömistä jutuista. Yritin sanoa, että mitään mistä hän minua syytti en ollut tehnyt. Ainoa asia joka oli tapahtunut oli jo sovittu ja puhuttu läpi vuosia sitten. Mutta "ystävä" ei lopettanut vaan huusi ja jankkasi, tivasi ja ivasi. Jo ennen kuin tilanne yltyi todella pahaksi muut ystävät olivat jo yrittäneet rauhoitella häntä, mutta mikään ei psäyttänyt syyllistämistä. Aloin itkeä hyvin aikaisessa vaiheessa ja saimoin että samoo mitä minun pitää sitten muka tehdä, niin minä teen sen kunhan hän vain lopettaisi. Mutta hän vain halusi itkettää minua ja satuttaa, siinä kyllä onnistuen.

Aloin hyperventiloida. Sain paniikkikohtauksen. Ihmiset ypittivät vaimentaa huutajan- "Etkö sä nää että Nathusii on aivan palasina!? Lopeta nyt herranen aika!" Eikä muutosta tullut. Menin hysteeriseksi. Paruin ja haukoin henkeä, silmissä pimeni hetkittäin. Laura istui mua vastaapäätä, tuki mua hartioista ja yritti saada mua hengittämään rauhallisemmin. Ja jatkuvasti huuto ja syyttely jatkui. Muut ystävät menetti hermonsa huutajaa kohti aivan totaallisesti ja tilanne oli kääntymässä todella rumaksi, onneksi Laura sai tilanteen lopulta rauhoittumaan ja "ystävänkin" kaikkoamaan huiketen vielä perässään: " Mä puhun tästä sulle vielä jos vaikka olisit silloin ilman kohtausta!"

Laura sai minut lopulta rauhoittumaan. Oli aivan ihana, lämmin ja turvallinen. Ihmetteli vain miten voin edes pitää tuollaista "ystävää". "En minä tiedä". Ehkä minä en muuta ansaitse? Ehkä pelkään olevani pian niin yksin että mikään ei pidä minua enää elämän syrjässä kiinni. En tiedä.

Menin kotiin, olin turta ja vahingoitin itseäni. Miksi taas!? Olinhan jo pitänyt taukoa hyvän aikaa ja olin jo ollut valmis pistämään sen vaiheen elämästäni taakseni. Nyt häpeän, inhoan ja halveksin itseäni ja muutenkin tunnen olevani kuin turpasaunan jäljiltä. Enkä millään haluasi kertoa tästä mitään terapiassa.    En halua että se on totta.

Suunnasta suunnatonta ja ympäri TAAS

Äitienpäivä. Väkisin juhlapäivinä nousee ajatuslietteistä aiheita joista ei ole ennen miettinytkään, harvemmin vain positiivisia. (Onko masentuneen ihmisen ajatukset yleensäkään positiivisia koskaan..) Minä olen paljon puhunut äitisuhteestani terapiassa. Se on aihealue, joka tuntuu kovinkin luontevalta jakaa. Omahoitajani päätyi kyllä katsomaan asiaa suunnalta, josta en ennen osanut itse nähdä tilannettamme yhtään. Asiasta keskustellessa olen avannut silmäni enemmän tarkastelemaan asioita puoluettomista lähtökohdista. Hoitaja toi ilmi näkemyksensä siitä, että minun ja äitini roolit ovat kääntyneet täysin päälaelleen. Minä olen luotetun ja ohjaajan roolissa äidilleni. Tunnistan tämän nyt, mutta en osannut nähdä tilannetta yhtään ennen keskusteluamme! Suuri Heureka hetki. Ja hoitajani myös ilmoitti huolensa siitä että minun suhteeni äitiini tällaisenaan, voi olla minulle enemmän vahingollinen kuin hyödyllinen. Että olisi hyväksi hieman rajoittaa yhteista aikaa äidin kanssa ja katsoa jos jäisi energiaa enemän omaan tervehtymiseen. Helpommin sanottu kuin tehty niinkuin hoitajanikin toki myönsi. Se syyllisyys jos ei vastaa jokaiseen puheluun ja juokse paikalle koko viikoksi jos äitini vain haluaa purkaa sydäntään. Se on vain pakko kestää. Vierailen tietenkin edelleen äitini luona, mutta nyt pyrin lähtemään kotiini viimeistään parin yön vierailun jälkeen. Se on jo suuri muutos parempaan. Minusta tuntuukin paremmalta.


Mutta älä vain lopeta pelkäämästä koska silloin romahtaa.

Toinen asia joka on pyörinyt paljon mielessäni. Joka on suoraan sanottuna saanut minut hetkittäin täysin suunniltani. Nyt on ollut uutisissa paljon siitä kuinka taas joku pedofiili oli vapautunut vierailtuaan hetken valtion täysihoidossa ja päässyt taas lapsiin kiinni vapauduttuaan. Nämä uutiset. Ihan kuin se olisi "minun" tekijäni. Ihankuin kaikki taas uudestaan. TAAS. Ihan kuin.

Oksettaa ja pakko käydä suihkussa taas.

Tämä keho ei tule puhtaaksi koskaan, ei vaikka kuorisin juustohöylällä. Hyväksy se. Elä saastassasi. Hymyile. Tämä on sinun salaisuutesi..

EI! EI OLE MINUN! katsokaa likainen.

Kyynelmuste

Kun kerran aloittaa ei voi koskaan lopettaa. Tällainen suhde minulla ja itkemisellä on. Olen itkemättä kauan. Niin kauan ettten ole enää varmaa osaanko koko taitoa enää. Kunnes sitten. Yleensä minulla ei ole mitään varsinaista syytä. Ehkä aloitan unessa niinkuin jo kerran tässä blogissa kerroinkin. Tai makaan sändyssäni liian väsyneenä nukkumaan ja kuulen aamu laulun aloittavien unisten lintujen äänen. Ja sisälläni risahtaa jotain ja itken. Niinkuin viikko sitten. Tai kuten tänään. Olin vain koneella. Sulauduin musiikkiin. Itkin. Ja vaikka musiikki meni ohi ja en tuntenut itseäni mitenkään erilaiseksi, pyrskähdin uudelleen ja uudelleen itkuun. Ilman konkreettista syytä.

Ystäväni tuli töistä kotiin (olen edelleen parhaan ystäväni luona kylässä) ja löysi mut niiskuttamassa tietokoneeltaan. Onneksi sain selitettyä ettei tämä ole mitään vakavaa. Tämä on tällaista minun jokapäiväistä hulluutta. MTH:ta. Minun normia.

Minä vain tässä hei.