"Kuin halaisi kaktusta" ajattelin kun sain sinusta ystävän.

Torstaina oli yksi hirveimmistä päivistä pitkään aikaan. Kaikki alkoi kyllä niin hyvin kuin olisin osannut toivoakaan. Olin pirteä. Tuntui vakaammalta. HALUSIN nähdä ihmisiä. Joten parin viestin  ja pika siistimisen jälkeen olin bussissa matkalla puistoilemaan muutavan ystävän kanssa. Ostettiin syötävää ja juotavaa. Oli ihanan lämmin. Nauroin pidikkeittä. Olin juuri siinä ja aivan läsnä. Peloton.

Kunnes ystäväni, jonka olen tuntenut kaikista pisimpään alkoi riehumaan. Olin huomannut jo aikaisemminhänen mustasukkaisuutensa Lauralle (toiselle ystävälleni) siitä, että olen niin vapautunut tämän seurassa. Tämä riehuja kun on aina ollut hieman raskasta seuraa. Hän alkoi jo alkuillasta vainoilemaan siitä että minä ja Laura olisimme puhuneet hänestä seläntakana pahaa. Se oli huono merkki, mutta en osannut huolestua silloin mistään kun olin niin iloinen että voin pitkästä aikaa niinkin hyvin. Lääkkeiden vaihto oli tehnyt ileisesti ihmeitä, tai näin ainakin oletin.

Kuitenkin aivan yllättäen ystäväni alkoi tiuskia minulle. Hän alkoi tivata minulta yli neljän vuoden takaisia asioita ja syyttää minua aivan perättömistä jutuista. Yritin sanoa, että mitään mistä hän minua syytti en ollut tehnyt. Ainoa asia joka oli tapahtunut oli jo sovittu ja puhuttu läpi vuosia sitten. Mutta "ystävä" ei lopettanut vaan huusi ja jankkasi, tivasi ja ivasi. Jo ennen kuin tilanne yltyi todella pahaksi muut ystävät olivat jo yrittäneet rauhoitella häntä, mutta mikään ei psäyttänyt syyllistämistä. Aloin itkeä hyvin aikaisessa vaiheessa ja saimoin että samoo mitä minun pitää sitten muka tehdä, niin minä teen sen kunhan hän vain lopettaisi. Mutta hän vain halusi itkettää minua ja satuttaa, siinä kyllä onnistuen.

Aloin hyperventiloida. Sain paniikkikohtauksen. Ihmiset ypittivät vaimentaa huutajan- "Etkö sä nää että Nathusii on aivan palasina!? Lopeta nyt herranen aika!" Eikä muutosta tullut. Menin hysteeriseksi. Paruin ja haukoin henkeä, silmissä pimeni hetkittäin. Laura istui mua vastaapäätä, tuki mua hartioista ja yritti saada mua hengittämään rauhallisemmin. Ja jatkuvasti huuto ja syyttely jatkui. Muut ystävät menetti hermonsa huutajaa kohti aivan totaallisesti ja tilanne oli kääntymässä todella rumaksi, onneksi Laura sai tilanteen lopulta rauhoittumaan ja "ystävänkin" kaikkoamaan huiketen vielä perässään: " Mä puhun tästä sulle vielä jos vaikka olisit silloin ilman kohtausta!"

Laura sai minut lopulta rauhoittumaan. Oli aivan ihana, lämmin ja turvallinen. Ihmetteli vain miten voin edes pitää tuollaista "ystävää". "En minä tiedä". Ehkä minä en muuta ansaitse? Ehkä pelkään olevani pian niin yksin että mikään ei pidä minua enää elämän syrjässä kiinni. En tiedä.

Menin kotiin, olin turta ja vahingoitin itseäni. Miksi taas!? Olinhan jo pitänyt taukoa hyvän aikaa ja olin jo ollut valmis pistämään sen vaiheen elämästäni taakseni. Nyt häpeän, inhoan ja halveksin itseäni ja muutenkin tunnen olevani kuin turpasaunan jäljiltä. Enkä millään haluasi kertoa tästä mitään terapiassa.    En halua että se on totta.