Otan kaiken taas liiaksi itseeni. Huomaan sulkeutuvani enkä kerro miten minua loukkaa tuo ja tuo. Koska tiedän että pitäisi vain antaa olla. Olen hiljaa mutta mikään ei vain ole. Ja toivon hirveästi, että loukkaantumiseni kohteet osaisivat lukea ajatukseni ja kysyisivät onko joku nyt vialla. Mutta eihän se ole mahdollista tietenkään. Joten puhkun ja puhisen niin että hyperventiloin yksin.
Niinkuin terapeuttini minulle osuvasti ilmaisi; Mun itsepuolustusmekanismit ovat sotatilassa ja määräävät totaallisen karanteenin kaikelta ja kaikilta niin, että lopultaa koko systeemi lamaantuu ja olen totaali lukossa.
Enkä kohdistaa sitä mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti