Jännitystä ja kissejä

Huomenna on tiedossa jotain jännittävää. Turvallinen arkeni katkeaa ja matkustan parhaan ystäväni luokse viettämään vappua. Lisäksi seuraamme liittyy yhteisestä kaveripiiristä kolme muuta henkilöä.   Tapahtuma tuntuu todella surelta, joska hoidon aloittamisen jälkeen olen ollut lähes yksin omaan kotona. Hieman pelottaa että kaikki ei menekään hyvin. Paljon ihmisiä joita "jaksaa" ja joille hymyillä. Kuulostaa melko työläältä. Mutta minulla on ystäviäni ikävä joten menen vaikka pelkäänkin. Toivon tosissani, että kaikki menee hyvin enkä saa mitään eeppisiin mittoihin kasvavaa ahdistuskohtausta. Tai tiuski koska olen äärimmilleen stressaantunut.

 Onneksi voin halailla ystävän kissaa jos tuntuu liiankin ylitsepääsemättömältä. :)
Jos olisin hankkimassa kissaa itselleni haluaisin niin kovin yhden tällaisista:

EN voi kestää miten ihania!

Mun oma elämä muistuttaa vähän enemän tätä kattia:

Ei voi mitään. Jospa joskus voisi vähän paremmin. Pakko pistää uskonsa siihen että jaksaa ravata terapiassa. Ja nähdä ystäviä.

Kuorta kantaa mukanaan ennen kuin sitä taas tarvitsee.

Onneksi huomenna on terapia. Pääni on aivan sekaisin. Olen liian kireälle veivattu vieterilelu. Jos tiputan maitoa maahan niin repeän äänekkäästi. Poksahdan. Jos tapahtuu ylipäätään mitään.

Otan kaiken taas liiaksi itseeni. Huomaan sulkeutuvani enkä kerro miten minua loukkaa tuo ja tuo. Koska tiedän että pitäisi vain antaa olla. Olen hiljaa mutta mikään ei vain ole. Ja toivon hirveästi, että loukkaantumiseni kohteet osaisivat lukea ajatukseni ja kysyisivät onko joku nyt vialla. Mutta eihän se ole mahdollista tietenkään. Joten puhkun ja puhisen niin että hyperventiloin yksin.

Niinkuin terapeuttini minulle osuvasti ilmaisi; Mun itsepuolustusmekanismit ovat sotatilassa ja määräävät totaallisen karanteenin kaikelta ja kaikilta niin, että lopultaa koko systeemi lamaantuu ja olen totaali lukossa.

Ja sisälläni huudan: LOPETALOPETALOPETAHELVETTILOPETA!
Enkä kohdistaa sitä mihinkään.

Vaatimuksia ja kykenettömyyttä.

Olen äitini luona vierailemassa. Äitini on hyvin onnellinen kun tulin, koska en ollut aikaisemmin tätä pystynyt viettämaan äitini kanssa aikaa kahden kesken. Siis en sen jälkeen kun saimme kuulla Syövästä. Vihdoinkin sain kasasttua itseäni tarpeeksi jotta kykenin siihen. Yritin taktikoida ja tulla ennen ensimmäistä hoitojaksoa, jolloin voisin lähteä pois ennen kuin kaikkein pahin aika alkaa. Äidillä on täällä ystäviä joten ei hän yksin jäisi. Itse en vain koe itseäni tarpeeksi vahvaksi, jotta kestäisin tämän kaiken lähietäisyydellä uudestaan. Olen liian heikoilla omassa olämässäni.

Mutta äitini vetäisikin suunnitelmani pois kuvioista. Sanomalla kuinka hyvä on kun olen taas kotona ja kuinka se antaa hänelle voimia. Kuinka hän tarvitsee minua etulinjaan koska muuten hän on turvaton ja pelkää liiaksi. Ja jos en ole täällä olemassa hänelle realisti niin hän menisi ajatuksissaan liian syvälle.

JA minä jään.

Olen äiti äidilleni. Loputon turvapaikka ja huolenpitäjä. Ainainen kaivo. Kuka olisi minulle turvaksi?

Voi kuinka syvällä minä käynkään/olen käynyt/tulen käymään. Kuka minua jarruttaa?
Voi kuinka paljon pelkään/pelkäsin/tulen pelkäämään. Kuka minua turvaisi?

Minä itse.
Käyn terapiassa, syön lääkkeet.
Pidän taskussa avonaista stilettiä jos joudun menemään yksin ulos.
Luon pakosuunnitelmia.
Todella tasapainoista.... (anna mun nauraa)

En vain kykene.

Mutta jos lähden..? En voi tehdä sitä. Voinko?

Mitä tässä enää osaa tehdä?

Lähteä lopullisesti?

Rakkauspakkaus

Minulla on onneksi yksi persoona joka rakastaa minua aina ikuisesti ja muuttumattomasti.
Mminun on pakko se tänne blogiini ikuistuttaa ja täten kunnioittaa sitä työtä, jonka hän minussa saa aikaan ja jonka aikana hän minua tukee.

Tässä hän on, oma ihana pyllypäärynä!

Ei ole asiaa niin pahaa jota ei tämä näky muuttaisi paremman makuiseksi. Eläinterapia kunniaan. Vaikka kyseinen elikko ei olekaan terapiakoira. Terapeuttini se silti on.

Hännän heilautus!

Värittömyys olisi parempi

Tänään on taas yksi päivä. Päiviä kuin helmiä nauhassa, pysähtyneitä, räpiköiviä ja niin kovin turhia. Päiviä. Taas yksi.

Olen kovin väsynyt. En kestä ihmisiä. Haluan ihmisiä lähelle. Että voin huutaa ja olla paskiainen. Tuntea vihaa. Se tässä kaikessa on pahinta. Se viha.  Joskushan sen on pakko purkautua. Mutta MIKSI ihmisiin? En ansaitse läheisiäni, en todella.

Lapsena hyväksikäytetyn sisällä on paljon vihaa. En usko että kukaan pääsee ilman sitä. Miten niillä paskiaisilla onkin valta tuhota sekä menneisyys että tulevaisuus. Joskus päiväni ovat niin heikot, että ne eivät jaksa kantaa kaikkia kauhuja muistoissa. Eivät vain jaksa. Tänään on sellainen päivä nauhassa. Kalvakan roosa. Niinkuin lapsuuskin.

Ja todella kypsästi haluaisin vetää pääni täyteen. Vaan enpä taida. Ei olisi millä vetääkään.

Särki

Tässä kohtaa pitäsi aloittaa kirjoittaminen lukiosta ja muusta siinä ajassa tapahtuneesta asiasta, mutta taidan ottaa pienen loman. Eli väliin jotain muuta, ihan mitä vain. Minua vaikka.

Olen viimeaikoina ollut varsinaisessa unikurimuksessa. Toinen toistaan oudompia ja ahdistavampia unia. Uneni eivät kuitenkaan ole koskaan olleet hirveän pomppivaa laatua, joten vaikka ne olisivatkin kuinka sairaita niistä löytyy jotain logiikkaa. Se tekee niistä myös tavallaan kamalampia. Ensimmäistä kertaa myös tiesin olevani unessa mutta en vain voinut herätä. Tappelin pakokauhuissani itseäni herelle, mutta en vain herännyt! *puistatus* Tosin viimeyön uni ei ollutkaan niin pelottava kuin muut. Erikoinen se kyllä oli.

Juttuhan on niin että en ole osannut itkea pitkään aikaan. En vain saa tunteitani sitä kautta ulos. Varsinkin nyt kun kuulin äidistäni, olisin halunnut niin itkeä. Kunnolla ja väkivaltaisesti. Parkua kipua seinille kuin veriroiskeita. Ei mitään.

(Tai no, muuta kuin suunnaton tarve satuttaa itseään, ahdistuskohtauksia ja kyyynisyyttä. Puhumattomuutta.)

Mutta viimeyönä, alitajuntani toimi minulta salaa. Seisoin hiekkakentällä. Oli yö, ja olin yksin. Avasin suuni ja sanoin käheällä äänellä: "Mun äidillä on syöpä." Silloin repesin liitoksistani. Unessa itkin. Kuljin ympyrää ja itkin. Paljon ja huutaen, niin pitkään että ääneni oli vain pihinää ja päätäni särki. Itkin rumasti, en mitenkään goottimaisen sievästi äänettömiä mustia kyyneleitä, vaan aitoa ja rumaa räkäitkua. Rintakehäni luhistui kasaan.

Heräsin aamulla sekavana. En tiennyt miltä minusta tuntui. Ehkä jopa hieman helpottuneelta. En voi uskoa, että en missään vaiheessa herännyt. Ehkä minuuteni tiesi tietoista minääni paremmin mitä tarvitsin. Ehkä tiesin että itkuni edessä on lopulta vain minä itse.

Kun olen kirjoittamassa tätä päivitystä olen jo vaihtanut märän tyynyliinan uuteen, juonut paljon vettä ja ottanut särkylääkkeen. Silmäni punoittaa railakkaasti. Olen särki. Tai ainakin rikki.

Yläaste! Yllättävää... :)

Anteeksi etten ole hetkeen päivittänyt blogiani. Tai eihän edellisestä päivityksestäni ole kovinkaan kauan, mutta päivitys tahtiini nähden aikaa on jo ehtinyt vierähtää. Sain kuulla erittäin huonoja uutisia ja se veti minut lamaannuksen kautta totaallisen voimattomaksi. Äidilläni on syöpä. Mahtavaa, eikö näitä kipuja voisi jo vähentää? Melkoista tykitystä on viimevuodet olleet. Nyt olen jutellut omahoitajani ja psykiatrini kanssa ja lääkitystä on lisätty. Pääsin siis takaisin rakkaille sivuilleni.

Kivun määrä ei ole vakio.

Päivityksissäni saattaa äitini sairaus vilahdella tästä eteenpäin. Äitini on minulle elämänlanka, se joka pitää minua paikoillani ja suunnattoman rakas. Tämä on jo toinen kerta kun äitini on käymässä sotaan isoa S:ää vastaan, tällä kerralla vaan laatu on eri. Pelko on suuri. Toivotaan parasta joka tapauksessa, vaikka olenkin huono näkemään asioita positiivisessa valossa. Pakko yrittää.

Nyt kuitenkin eteenpäin aiheessa. Vuorossa siis yläaste. Mistä sitä alottaisi? No vaikka...
Yläasteelle tultaessa olin jo lähestulkoon eristetty ikätovereitani kiusaamisen takia. Minua piinannut opettaja tietenkin vaihtui yläasteen kiertavän luokkasysteemin tullessa tilalle. Olin kolmetoista vuotias ja ottanut asenteen suojaksi kiusaamista vastaan. Koska olin verbaalisesti lahjakas, laitoin suullisesti kiusaajille kampoihin. Pukeuduin mustiin bootseihin, revittyihin housuihin, niitteihin, ketjuihin, hakaneuloihin ja minulla oli violetit hiukset. En kuitenkaan ollut häirikkö. Pidin koulusta ja opiskelusta joten yleisesti minulla oli ihan hyvät välit opettajiini. Jos minua ei kammattu vastakarvaan, oli kanssani helppo tulla toimeen. Yksinäisillä välitunneilla kuuntelin musiikkia ja luin kirjoja. Olin kirjojen suhteen kaikkiruokainen, mutta erityisesti runoteokset ja filosofien esseet kiinnostivat minua. Tietenkään en huokuttanut yhtään uusiakaan tuttavuuksia, kun käyttäytymiseni ja ulkonäköni olivat niin erottuvia siitä "yleisesti hyväksytystä".

Sitten luokallemme siirtyi uusi oppilas, Alma. Alma ei myöskään sopeutunut joukkoon kovin helposti. Hän oli herkkä, hullun ujo tyttö, jota oli kiusattu koko kouluajan ja jonka perhe oli hajalla. Hän oli viettänyt aikoja perhekodeissa sisariensa kanssa koska vanhemmat olivat kyvyttömiä huolehtimaan heistä. Löysimme tisistamme jotain samaa. Täytyy sanoa että meillä oli todella hauskaa! Alman huumorin taju oli aivan uskomaton ja nauru tarttuva kunhan ujouden läpi ensin pääsi. Ennen hiljaisista välitunneista tuli pian hysteeristä naurua ja musiikin luukuttamista. Me pidimme samoista asioista (Almakin kirjoitti), samanlaisesta musiikista ja jopa taustoissamme oli tietynlaisia yhtäläisyyksiä. Olimme erottamattomat. Alma teki elämästäni siedettävää.

Samaan aikaan kotielämässämme oli noussut uusi uhka. Yhden ystäväperheemme tytär oli tullut äitini luokse kertomaan, että häntä käytettiin seksuaallisesti hyväksi. Tekijä oli hänen oma vanhempi veljensä. Tässä vaiheessa tyttö oli jo aikuinen, naimisissa ja hänellä oli omakin tytär. Siksi hän olikin niin kauhuissaan; koska oli alkanut huomata hyväksikäytön jälkiä omassa tyttäressään. Äiti kehotti hakeutumaan poliisille ja pitämään tytön kaukana enostaan, minkä he tekivätkin.

Tytön perhe ei kuitenkaan katsonut kehoitusta hyvällä. He eivät suostuneet näkemään totuutta ja syyttivät äitiäni valehtelusta ja että hän oli harhaanjohtanut heidän tyttärensä. He väittivät että äiti oli perustanut jonkin satanistisen kultin johon oli johdatellut heidän tyttärensä perheineen. Äitini oli kuulemma ylipapitar. He syyttivät äitiä lasten hyväksi käytöstä ja väitti äidin ja isän käyttäneen minua ja veljeäni hyväksi. Syytteitä lensi puolin ja toisin. Oikeuden käynti kaikkine syytteineen kesti yli kahdeksan vuotta! Se on suomen oikeuslaitokselle jo paljon. Minäkin annoin todistuslausuntoni, että ei, minun perheeni ei TODELLAKAAN ole käyttänyt minua hyväksi eikä ketään muutakaan.

Loppujen lopuksi perheemme voitti tietenkin jokaisen syytteen ja rangaistukset tippuivat toiselle osapuolelle, mutta kaikki oli ohi, olin jo lukiossa. Joten Yläasteella stressitasot perheessämme olivat todella korkealla. Pelotti mennä kaupoillekin. Kerran sain juosta kauppakeskuksen halki kiljuva nainen perässäni. "Muista johanna, ettei sun tarvitse mennä pimeän puolelle! Sun äitisi on SYNTINEN, KUULITKO! Koko perheen pitäisi hävetä!!" Akka huusi kuin viimeistä päivää ja minä soitin poliisille ennen kuin sain naisen pois kimpustani.

Äitini ja isäni kuuluivat seurakuntaan, heidät heitettiin sieltä ulos koko hässäkän takia koska "julkisuus" oli huonoa ja koska toinen perhe panetteli meitä niin paljon että juorut levisivät kuin kulovalkea. Seurakunta päätti heittää meidät ulos koska toinen perhe oli Suuri Lahjoittaja, raharikkaita kun olivat. Opin nopeasti, että seurakunnat ovat täynnä valtaa ja rahaa eivätkä hengellisyyttä. Tähän johtopäätökseen minä tulin. En väitä että kaikki seurakunnat olisivat näin korruptoituneitta, mutta koska ihmiset pyörittävät seurakuntia, ja uskoni ihmiskuntaan on karissut, en kykene näkemään näissä rakenteissa enää mitään hyvää. Pahoitteluni.

Joten siis koulu ja Alma olivat valoa tunnelissani. Olimme kummatkin masentuneita. Almalla alkoi olla suuri viehtymys neuloihin jo tässä vaiheessa, sen olisi ehkä pitänyt varoittaa minua. Alma etsi ja mietti keinoja saada päätä sekaisin. Kaikki alkoi suhteellisen viattomasti, ikäänkuin leikkinä, Vähän pöllittyä viina. Pari tupakkaa. Mietiskelyä pillereiden vaikutuksista. Huhuja yskänlääkkeistä. Sitten muka hauskasti kymmenisen allergialääkettä. Ja sitten buranaa ja siitä se lähti. Hengailin Alman kanssa juna-asemilla ja pian meille myytiin ensimmäiset pillerit. Kaikki jatkui tasaista tahtia alaspäin. Käytin kuitenkin aineita aina hieman maltillisemmin kuin Alma. Almalla näytti olevan periaate, kaikki tai ei mitään.

Koko kahdeksas luokka meni aika sumussa. Numeroni kokivat vain pienen notkahduksen. Kävin tunneilla juuri sen verran kuin tarvitsi. Minun ei tarvinnut opiskella saadakseni hyviä numeroita kokeista, koska olin lukenut niin paljon eri aiheiden kirjallisuutta. Almalla kuitenkin nuperot tipahtivat rajusti. Alma myös pinnasi enemmän. Päivät olivat tylsiä ilman almaa mutta olin alkanut löytää jotain hyvää itsestäni. Kirjoittamisen. Se oli jotain jota todella osasin. Ysin tullessa aloin viettää enemmän ja enemmän aikaa ilman aineita, koska kirjoittaminen aineissa ei koskaan tuottanut hyvää materiaalia mikäli nyt kykenin kirjoittamaan. Alma taas oli enemmän ja enemmän aikaa poissa.

Tutustuin yhteen luokkalaiseeni ja aloin viettää aikaa hänen kanssaan. Niina oli älykäs ja järjestelmällinen, jotain sellaista jota olin jo alkanut kaivata. Hän tutustui kirjoituksiini ja sanoi että voisin jatkaa sillä tiellä myös lukiossa. Kai sitä nyt olisi jotain äidinkielen lukioitakin. (Heureka!) Kunnianhimo oli sytytetty. Löysinkin pian täydellisen vaihtoehdon: luovan kirjoittamisen lukio. Asuminen oli internaatti muotoista (sisäoppilaitos) ja koulu sijaisti yli 200 km päässä nykyisestä kodistani. Se olisi yhtä hyvin voinut olla taivas. Pois tuhoavista ympyröistä, paikka jossa voisi alkaa itsenäistymään, ja jossa uppoutua kirjoittamieen. Täydellinen.

Tosin hakeminen oli vaativaa. Ensin lähetettiin väh. kolme tekstiä jotka arvioitiin. Sitten eteenpäin pääseneet pääsivät ryhmähaastatteluun ja lopulta yksilö haastatteluun. Kuukautta ennen koulun alkua tulisivat vastaukset siitä pääseekö sisään vai ei. Pelotti hirveästi mutta olin jo valinnut sen tien. Niinpä valmistelin tekstit ja lähetin ne. En hakenut mihinkään muuhun lukioon, tai ammattikouluun koska olin niin ehdottomasti päättänyt että tuo koulu olisi minun paikkani. Aloin puhua asiasta ja ehkä tulevasta muutostani äidilleni. Olihan se melkoinen järkytys hänelle, muttä hän ymmärsi valintani. (Sitä en kertonut että en ollut muihin hakenutkaan.

Samalla aloin tehdä keikkatöitä lastenhoitajana ja ties missä. Minulla oli jonkun verran säästöjä ja päätin hankkiä lisää. Olin nimittäin päättänyt lähteä yhdeksännen luokan päätyttyä interrailille. Tähän mennessä olette varmaan huomannut sen, että osaan olla todella päättäväinen ja suorastaan jääräpäinen jos saan jonkun idean tarpeeksi vahvasti mieleeni. Niinpä minä raadoin. Suunnittelin matkareittini ja esittelin idean äidilleni. Siitähän oli sota syntyä. Onneksi äiti rauhoittui kun kuuli etten suinkaan ole yksin lähdössä. Mukaani tulisi Pilvi, pitkäaikainen perhe tuttu. Ikää Pilvillä oli 23, joten hän voisi pitää minusta huolta. Tiedän hyvin ettei monikaan vanhempi olisi antanut lupaa silloinkaan, mutta äitini oli melkoinen rohkelikko ja radikaali itsekin, ja hän luotti Pilviin. Ja hän luotti myös minuun. Joten äitini lupasi että saisin lähteä jos hankkisin rahat itse. Joten minä tein töitä. Ja minähän keräsin ne rahat! Lähtö häämöttäisi seuraavana päivänä koulun päättäjäistä, Runollista! :)

Sitä ennen kuitenkin sain kutsun haastatteluihin kirjoittajakouluuni. Äitini kyyditsi minut sinne. Ryhmä haastatteluni meni mielestäni ihan hyvin. Yksilö haastatteluissa oli todella kiperiä kysymyksiä. Siellä kysyttiin esimerkiksi sitä antaisinko luokkalaiseni ilmi huumeiden käytöstä opettajille. Vastasin rehellisesti: En paljastaisi vaan kokeilisin puhua tyypille itselleen. Jos koulunkäynti huonontuisi opettajat varmaan itse huomaisivat jotain, koska kyseinen koulu on niin pieni (vain päälle 50 oppilasta). Mutta en myöskään suojelisi tekiää paljastumiselta.

Kun haastattelu päättyi kipusin äitini autoon ja itkin koko kotimatkan. Olin totaallisen varma että olin pilannut kaikki mahdollisuuteni opiskelupaikkaan typerällä suoruudellani. Olin jonkun aikaa maassa mutta sitten päätin haistattaa koko hommalle paskat. Olin lähdossä interrailille 16 vuotiaana, olihan sekin jo jotain.


Siinä taas tämänkertainen päivitykseni. Tarinaa tuntui riittävän. :D Seuraavankerran aloitamme lukio aikaa. Ne vuodet olivat monella tapaa elämäni parhaimpia ja pahimpia. Mutta niistä lisää seuraavalla kerralla.