tiistai 21. toukokuuta 2013

Herkistelen musiikilla



Maailman kaunein rakkauslaulu.

On Satur(n)days we used to sleep)



Ja kyllä tiedän että tämä leimaa minut totaali gootiksi. Itseäni en kuitenkaan ihan sellaiseksi lue, mutta olkoon. :) Jostain syystä olen vain aina rakastanut tämänkaltaista musiikkia. Kuunnelkaa avoimin mielin, saatatte vaikka tykästyä vaikka laulaja kuulostaakin kuolevalta vuohelta... :D

maanantai 20. toukokuuta 2013

"Kuin halaisi kaktusta" ajattelin kun sain sinusta ystävän.

Torstaina oli yksi hirveimmistä päivistä pitkään aikaan. Kaikki alkoi kyllä niin hyvin kuin olisin osannut toivoakaan. Olin pirteä. Tuntui vakaammalta. HALUSIN nähdä ihmisiä. Joten parin viestin  ja pika siistimisen jälkeen olin bussissa matkalla puistoilemaan muutavan ystävän kanssa. Ostettiin syötävää ja juotavaa. Oli ihanan lämmin. Nauroin pidikkeittä. Olin juuri siinä ja aivan läsnä. Peloton.

Kunnes ystäväni, jonka olen tuntenut kaikista pisimpään alkoi riehumaan. Olin huomannut jo aikaisemminhänen mustasukkaisuutensa Lauralle (toiselle ystävälleni) siitä, että olen niin vapautunut tämän seurassa. Tämä riehuja kun on aina ollut hieman raskasta seuraa. Hän alkoi jo alkuillasta vainoilemaan siitä että minä ja Laura olisimme puhuneet hänestä seläntakana pahaa. Se oli huono merkki, mutta en osannut huolestua silloin mistään kun olin niin iloinen että voin pitkästä aikaa niinkin hyvin. Lääkkeiden vaihto oli tehnyt ileisesti ihmeitä, tai näin ainakin oletin.

Kuitenkin aivan yllättäen ystäväni alkoi tiuskia minulle. Hän alkoi tivata minulta yli neljän vuoden takaisia asioita ja syyttää minua aivan perättömistä jutuista. Yritin sanoa, että mitään mistä hän minua syytti en ollut tehnyt. Ainoa asia joka oli tapahtunut oli jo sovittu ja puhuttu läpi vuosia sitten. Mutta "ystävä" ei lopettanut vaan huusi ja jankkasi, tivasi ja ivasi. Jo ennen kuin tilanne yltyi todella pahaksi muut ystävät olivat jo yrittäneet rauhoitella häntä, mutta mikään ei psäyttänyt syyllistämistä. Aloin itkeä hyvin aikaisessa vaiheessa ja saimoin että samoo mitä minun pitää sitten muka tehdä, niin minä teen sen kunhan hän vain lopettaisi. Mutta hän vain halusi itkettää minua ja satuttaa, siinä kyllä onnistuen.


Aloin hyperventiloida. Sain paniikkikohtauksen. Ihmiset ypittivät vaimentaa huutajan- "Etkö sä nää että Nathusii on aivan palasina!? Lopeta nyt herranen aika!" Eikä muutosta tullut. Menin hysteeriseksi. Paruin ja haukoin henkeä, silmissä pimeni hetkittäin. Laura istui mua vastaapäätä, tuki mua hartioista ja yritti saada mua hengittämään rauhallisemmin. Ja jatkuvasti huuto ja syyttely jatkui. Muut ystävät menetti hermonsa huutajaa kohti aivan totaallisesti ja tilanne oli kääntymässä todella rumaksi, onneksi Laura sai tilanteen lopulta rauhoittumaan ja "ystävänkin" kaikkoamaan huiketen vielä perässään: " Mä puhun tästä sulle vielä jos vaikka olisit silloin ilman kohtausta!"

Laura sai minut lopulta rauhoittumaan. Oli aivan ihana, lämmin ja turvallinen. Ihmetteli vain miten voin edes pitää tuollaista "ystävää". "En minä tiedä". Ehkä minä en muuta ansaitse? Ehkä pelkään olevani pian niin yksin että mikään ei pidä minua enää elämän syrjässä kiinni. En tiedä.

Menin kotiin, olin turta ja vahingoitin itseäni. Miksi taas!? Olinhan jo pitänyt taukoa hyvän aikaa ja olin jo ollut valmis pistämään sen vaiheen elämästäni taakseni. Nyt häpeän, inhoan ja halveksin itseäni ja muutenkin tunnen olevani kuin turpasaunan jäljiltä. Enkä millään haluasi kertoa tästä mitään terapiassa.    En halua että se on totta.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Suunnasta suunnatonta ja ympäri TAAS

Äitienpäivä. Väkisin juhlapäivinä nousee ajatuslietteistä aiheita joista ei ole ennen miettinytkään, harvemmin vain positiivisia. (Onko masentuneen ihmisen ajatukset yleensäkään positiivisia koskaan..) Minä olen paljon puhunut äitisuhteestani terapiassa. Se on aihealue, joka tuntuu kovinkin luontevalta jakaa. Omahoitajani päätyi kyllä katsomaan asiaa suunnalta, josta en ennen osanut itse nähdä tilannettamme yhtään. Asiasta keskustellessa olen avannut silmäni enemmän tarkastelemaan asioita puoluettomista lähtökohdista. Hoitaja toi ilmi näkemyksensä siitä, että minun ja äitini roolit ovat kääntyneet täysin päälaelleen. Minä olen luotetun ja ohjaajan roolissa äidilleni. Tunnistan tämän nyt, mutta en osannut nähdä tilannetta yhtään ennen keskusteluamme! Suuri Heureka hetki. Ja hoitajani myös ilmoitti huolensa siitä että minun suhteeni äitiini tällaisenaan, voi olla minulle enemmän vahingollinen kuin hyödyllinen. Että olisi hyväksi hieman rajoittaa yhteista aikaa äidin kanssa ja katsoa jos jäisi energiaa enemän omaan tervehtymiseen. Helpommin sanottu kuin tehty niinkuin hoitajanikin toki myönsi. Se syyllisyys jos ei vastaa jokaiseen puheluun ja juokse paikalle koko viikoksi jos äitini vain haluaa purkaa sydäntään. Se on vain pakko kestää. Vierailen tietenkin edelleen äitini luona, mutta nyt pyrin lähtemään kotiini viimeistään parin yön vierailun jälkeen. Se on jo suuri muutos parempaan. Minusta tuntuukin paremmalta.


Mutta älä vain lopeta pelkäämästä koska silloin romahtaa.



Toinen asia joka on pyörinyt paljon mielessäni. Joka on suoraan sanottuna saanut minut hetkittäin täysin suunniltani. Nyt on ollut uutisissa paljon siitä kuinka taas joku pedofiili oli vapautunut vierailtuaan hetken valtion täysihoidossa ja päässyt taas lapsiin kiinni vapauduttuaan. Nämä uutiset. Ihan kuin se olisi "minun" tekijäni. Ihankuin kaikki taas uudestaan. TAAS. Ihan kuin.

Oksettaa ja pakko käydä suihkussa taas.

Tämä keho ei tule puhtaaksi koskaan, ei vaikka kuorisin juustohöylällä. Hyväksy se. Elä saastassasi. Hymyile. Tämä on sinun salaisuutesi..

EI! EI OLE MINUN! katsokaa likainen.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Kyynelmuste

Kun kerran aloittaa ei voi koskaan lopettaa. Tällainen suhde minulla ja itkemisellä on. Olen itkemättä kauan. Niin kauan ettten ole enää varmaa osaanko koko taitoa enää. Kunnes sitten. Yleensä minulla ei ole mitään varsinaista syytä. Ehkä aloitan unessa niinkuin jo kerran tässä blogissa kerroinkin. Tai makaan sändyssäni liian väsyneenä nukkumaan ja kuulen aamu laulun aloittavien unisten lintujen äänen. Ja sisälläni risahtaa jotain ja itken. Niinkuin viikko sitten. Tai kuten tänään. Olin vain koneella. Sulauduin musiikkiin. Itkin. Ja vaikka musiikki meni ohi ja en tuntenut itseäni mitenkään erilaiseksi, pyrskähdin uudelleen ja uudelleen itkuun. Ilman konkreettista syytä.

Ystäväni tuli töistä kotiin (olen edelleen parhaan ystäväni luona kylässä) ja löysi mut niiskuttamassa tietokoneeltaan. Onneksi sain selitettyä ettei tämä ole mitään vakavaa. Tämä on tällaista minun jokapäiväistä hulluutta. MTH:ta. Minun normia.


Minä vain tässä hei.