torstai 28. marraskuuta 2013

Tuhlari tytön paluu ja muuta ahdistuksesta

Olen ollut poissa kauan. Liian kauan, tämän myönnän aivan avoimesti. Ja sitten kun päähän iskeytyy se ajatus että olen olen ollut näiltä sivuilta poissa aivan liian kauan... Minun päässäni se aiheuttaa mm. tätä ajatusrataa:

"Nyt olen kyllä mokannut pahasti."
"Hyvä Nathusii, sinulla oli yhteisö missä sinulla oli paikka ja mitä sinä teet? Katoat ja tuhoat senkin."
"Ei tuonkaltaista tuuliviiriä sinne kyllä kaivatakaan, hyvä kun lähdit."

Lisää lapsellisia kommentteja? Voi kyllä, niitä minulla riittää itselleni!"

"Ai muka osaksi yhteiskuntaa joskus? No voisit edes aloittaa jonkunlaisesta luotettavuudesta."
Ja sitten vielä tämä: " Ai meinasitko muka että sinua kaivattaisiin? Älä nyt naurata, tuollaista omien pikku tuntojensa tykittäjää vai? Olisit jo hiljaa!"

Jotenkin kynnys palata nousee sitä mukaa kuinka kauan on ollut pois.

Psykoterapia on ollut ehdottamasti rankkaa. Antoisaa kyllä mutta niin rankkaa. Tänään avasimme pahinta paikkaa. Miksi tunnet itsesi niin arvottomaksi. Miksi et voi nähdä tulevaisuudessasi romanttista rakkautta? Miksi jatkuvasti haluat suojella muita kaikelta... ehkä eniten itseltäsi?

Ja terapeuttini yrittää jatkuvasti saada minua sanomaan lauseita kuten "vaikka tapahtuikin tätä ja tätä, voin alkaa hyväksymään itseni." No mitä jos sanon niin? Muuttaako se lauseen todeksi? Epäilen.

Miksi sitten sitä on niin helvetin vaikea sanoa!?

Minä haluan vastata, että kun on kerran käytetty, niin ei minusta enää saa arvoista mihinkään. Haluan suojella jokaista siltä sotkulta joka minä olen. Siltä jonka jokainen liian lähellä oleva joutuisi minun kanssani kärsimään. Varsinkin jos puhuttaisiin kumppanista. Liian vaarallista, pelottavaa, kipeää minulle; liian julmaa, tuskastuttavaa ja epäreilua hänelle.

Miksi en voi vain hyväksyä sitä että jotkin asiat ovat minulta saavuttamattomissa? Miksi pitää avata kaikki ja pistää minut toivomaan!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Tänään tämä ihanempi päivä kuin muulloin.

Tämä päivä oli jotain mistä minulla ei ole ollut.
Ei kertaakaan vuosiin.

Aamulla pois oli kuristava epätoivo, viha ja kyynisyys, rampauttava tyhjyys ja lamaannuttava uupumus. Tälle ei ole järjellistä selitystä. Niin vain oli. Sisälläni asuva synkkyys oli sellaista humisevaa, tuulen kaltaista surua. Se painoi kyllä, mutta ei luhistanut. Hengitin vaan en kironnut sitä itseänsä toistavaa faktaa.

Menin terapiaani (johon saapumista tätä nykyä oikeasti odotan) ja laskin sekunteja. "Tämä kestää sen hetken kun sillä on voimaa, ja voimaa ei elämääni ole kuulunut vuosiin." Koska putoan?

Terapia. Voi se suloinen ihminen siinä vastapäätä jolla on niin ylistettävä astikyky. Kannatteli ja ruokki tilaani niiin kauniisti ja hellästi. Tunsin olevani joessa jolla jonka suuntaa vakautettiin. Kun lähdin minun teki mieleni hymyillä. Ehkä itkeä hieman mutta.

Kävellessäni asemalle mieleeni kirposi tarina. Lasten tarina. Kai niitä monet saduiksi kutsuu, mutta tätä en ehkä sillä haluaisi luokitella. Minä en ole koskaan kirjoittanut lapsille. Tekstini ovat aina olleet liian raakoja henkisesti, vaikka alunperin olin saanut toimeksiannon ne lapsille suunnata. Käytännössä olin jo hyljännyt lapsille kirjoittamisen mahdollisuuden. Minusta lapsille on kaikista vaikeinta kirjoittaa, koska hehän keksivät jokapäivä uusia tarinoita leikeissään! Ei monikaan meistä pysty täysin samaan. Mutta tämä tarina resonoi sisälläni, olin siitä... (kesti hetki kun itse tajusin mitä tunsin) ylpeä! MINÄ OLIN YLPEÄ jostain aikaansaannoksestani, jostain mikä tuli sisältäni! Uskomatonta.

En kuitenkaan luottanut siihen mitä ajattelin, koska niinkuin sanoin: Lapset ovat parhaimpia (pahimpia) kriitikoita. Kerroin siis tarinan yksinkertaistettuna kummitytölle ja hänen eri-ikäisille sisaruksilleen. Kukaan ei malttanut odottaa kun kerroin tarinaa. "Mitä sille tytölle sitte tapahtuu!?", "Et sä voi kertoo sitä vaan noi, sun pitää kirjottaa sillee miltä siit tuntuu!", "Lisää!", "Pystynkö mäkin tohon?".

Minusta tuntuu että tämän kirjoittaminen on jo velvollisuus eikä mahdollisuus! Tekisi mieleni tähän hymiöidä "lapsellisesti" ja paljon! Riittäköön kuitenkin tuo ylenmääräinen huutomerkkien määrä.

Ja lopuksi. Tiedän että täältä tullaan taas alas samaan ja muuhun pahaan. Mutta tämäpäivä kipinöi minussa kuin toivo.

torstai 17. lokakuuta 2013

Havahtumisia kivun keskellä

Kylläpä elämässä tapahtuu taas paljon kerralla. Koiraa tietenkin. Se on se positiivinen asia tällähetkellä. Pieni lämmin pussi vilpittömyyttä ja aitoutta. Jotain jota pitää suojella koko olemassa olollaan ja jota auttaa kasvamaan. Rakastaa.

Koin hyvin vahvan kokemuksen tässä yhtenä iltana. Pidin tuota pientä ruttumussua sylissä jossa se nuokahteli. Katsoin sitä, täysin luottavaista olentoa. Tajusin, että voisin vaikka puukottaa koiraa ilman että toinen osaisi odottaa sitä. Ilman että voisi laittaa vastaan mitenkään. Yhtäkkiä elämä katoaisi. Puff.

Ei varmaankaan tarvitse painottaa, että mitään tuollaista en tulisi koskaan tekemään tietenkään.
Mutta tajuaminen koiralapsen avuttomuudesta avasi minulle ikkunan pieneen lapseen sisälläni. Tuollainen minäkin olin. Avuton. Luottamusta täynnä. Helposti tapettava.

Itkin monta tuntia. Itku alkoi kera fyysisen kivun. Puhkaisin paiseita. Itkin kunnes veri muuttui tummasta kuoliosta tulehtuneen kautta happitäyteiseen punaiseen. Sattui. Helpotti. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin sääliä sitä pikkutyttöä kohtaan. "Et sinä sille voinut mitään. Anteeksi että silti syylistin sinua. En ymmärtänyt, en tekoa, en sinua, en kipua, en minua. En vieläkään, mutta ei sekään ole sinun syytäsi.".

Kokemus oli ravisuttava ja hyvin opettavainen. Se muutti minua. Tulevaisuuteen jää nähtäväksi kuinka paljon.

Sitten tietenkin tuo äitini syöpä joka on levinnyt aivokuoreen. Ilmiselvästi masentavaa. Mutta toivoa on, sanoivat lääkärit. Opettelen uskomaan toivoon. Siitäpä voisi kehittää oman uskontokuntansa. Toivon Etsijät olisi hyvä nimi. Tai sitten vain tyydytään olemaan masentuneita jotka pyrkivät elämään... Uskonto on jotenkin raflaavampi. (Anteeksi tästä levottomasta hyppelystä aiheesta toiseen. Jotenkin ajatukset jyllää liian kovalla.)

Tasapainoilen jaksamisen ja luovuttamisen välillä niin monella eri alueella elämässäni. Tie edessä on kuin aitajuoksu kiikkulaudoilla. Olisi hyvä saada kääntymään laudoista suurinosa tasapainoon, mutta yksin on hankala tasapainottaa painosuhteita. Onneksi on terapia jonka avulla peilata tuntemuksiaan, muuten ei tästä tuisi mitään. Ja jos joku lauta kaatuu liikaa negatiiviselle puolelle pieni karvapylly hyppää toiselle puolelle notkauttamaan toiseen suuntaan. Ainakin nyt. Ja nyt on ainoa mitä tiedän.




sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Apu jolla jaksan

Minulla on oma terapeutti. Siis totaallisen oma, jota ruokin ja hoidan.

Tässä hänestä pari kuvaa:





Hän on kolme kuukautta vanha ja hän täyttää elämäni oivalluksilla ja lämmöllä.

Sain tietää että äidilläni on aivoissa syöpää.

Halinpusinhalin.

Kestän.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Vastaa kaikkeen hiljaisuudella

Tänään tuli sitten taas tuota jännitystä elämään. Äidillä pelättiin aivohalvausta. Se ei kuitenkaan sitten ollut ihan niin vakavaa, vaan kasvojen toispuolinen halvaus joka johtui hermoista. Ja se paranee läkityksellä ja ajallaan. Mutta herranjestas kun pelotti. Eikö tämä meidän perhe ole saanut jo kärsiä tarpeeksi. Kai se on todettava taas:

"Kivun määrä ei ole vakio."

Taas huomasin miten kyvytön olen käsittelemään tämänkaltaisia uutisia. Vaivuin koomaa muistuttavaan uneen ja leikin etten ollut olemassa. En pystynyt ajattelemaan joten kieltäydyin olemasta tajuissani. Minun pitää löytää joku muu tapa vastata tallaisiin tilanteisiin. Tällämenolla jään tunnekuolleeksi ikuisesti.

Huomenna taas psykoterapiaa ja siellä olisi varmaan hyvä kertoa tästä kaikesta. Mutta haluan vain olla puhumatta. Mikään ei ole totta ennen kuin sen sanoo ääneen. Leikisti. Olen 25- vuotias enkä osaa elää mailmassa "aikuisten oikeasti". Onkohan pian jo lian myöhäistä oppia?

Huomenna aijon juoda pääni ainakin puolitäyteen. Fiksua? No ei helvetissä, mutta teenpä sen silti. Kuuntelen musaa ja hengailen siskon kanssa ja esitän taas hetken ettei mitään ole tapahtunut.

En muista olenko jo kertonut, että minä kirjoitan myös runoja silloin tällöin... Ajattelin liittää tähän yhssenkoska se nyt vain tuntuu sopivalta. Ettehän teilaa liian julmasti?


Se ei jätä rauhaan
hiljainen nalkuttava tunne
  olisi pitänyt
           avaa suu

Ikenet turpoavat
punertuvat helakoiksi
  kiiltävät kivusta
Kaikesta sinne jääneestä

Terävät sanojen kulmat
raaputtaen limakalvoja rikki
hampaiden väliköihin asettuneet
  partakoneen terät

Kunnes et saa suuta auki
  lihasneste suussa maistuen
ikuisesti hiljennettynä oman kipunsa tähden


Jotain tuollaista tälläkertaa. Palaan hiljaiseen sisimpääni.





maanantai 23. syyskuuta 2013

Tulevaisuus on ehkä jollain tapaa parempi kuin 90- luku!

Huomenna toinen tutustumiskäynti tulevan psykoterapeuttini kanssa. Tulevan juurikin siksi että olen päättänyt valita hänet. Ja hän jo sanoikin että ottaisi minut mielellään asiakkaakseen joten siltä puolelta asia onkin jo selvä. Sitten vielä helvetin esikartanoon paperit. (Tällä tarkoitin siis Kelaa, tuota hakemusten joutomaata). Ja voila! Olen pitkäaikaisessa psykoterapiassa. Hienoa hienoa.

Olen myös miettinyt tuota koulutusta. Minullahan siis on yksi koulu kesken ja alustavasti olen puhunut psykarin kanssa että jatkaisin tänä syksynä jonkinlaisella helpotetulla aikataululla. Mutta se vaan tuntuu aivan liian raskaalta. En koe olevani vielä kykeneväinen niin suureen vastuuteen ja kykenemiseen. En vain kykene. Sittten jätän hoitamattta tehtäviä ja jään pois tunneilta kun en vain jaksa ja pysty, ja sekös lisää syyllisyyttä jne. Paluun lykkääminenkin tuntuu taas vähän pettymykseltä. Halusin niin kovasti uskoa että pystyn. Että jaksan! Mutta enhän minä sitten jatsanutkaan. Yllätys.



Muistelinpa että olin tämän blogin kuvauksessa kirjoittanut että tarkoitus tässä blogissa EI ole surkutella elämääni vaan jotain aivan muuta. Mutta tässäpä sitä ollaan inisemässä. Joskus tämä helkkarinmoinen masennus ja muu mukava tulee vain niin yli. Monet varmaan tietävät kyllä tunteen.

Jotain vähän pirteämpää? No olen kotona koomatessani töllötellyt netflixin kautta Siskoni on noitaa. Jotenkin hypnotisoivaa heittäytyä sarjaan jota on seurannut pieni iäisyys sitten. Uskomattoman tenhoavaa katsoa tuota 90- luvun tyyliä! Kunnon nauruja ja myötähäpeää on riittänyt. En ollut liian nuori tekemään joitain samoja asu- ja meikki mokia. Apua.


perjantai 20. syyskuuta 2013

Mikään ei ole hyvin elämässäni niin kauan kuin olen itse siinä.

En sitten saanut annettua kirjettä. Akin luona juteltiin ihmissuhteista ja Aki sanoi tämän lannistavan lauseen:  "Minusta ihmissuhteet on totaallista paskaa. Ihanaa paskaa, mutta paskaa kuitenkin. Kaikki se kipu... ei maksa vaivaa.". Joten niin. Taidanpa odottaa vielä jonkin aikaa kunnes pakit eivät ole niin satavarmat. Kunnes ehkä olen unohtanut tämän mielipiteen ja heittäydyn ansaan. Ehkä näin.

Ja sitten. No. Tielleni saapui taas mahdollisuus. Siis alkaa käyttää lääkkeitä aivan väärin. Ja siis kyseinen ihminen kuulostaa karkkikaupalta. Kaikkea ja mitävaan ja paljon. Kieltäydyin. Hyvä minä.

Mielessä pyörii itsensä tuhoaminen. Juurikin tuollaisilla tavoilla jotka tuhoaisivat kaiken mahdollisen edistyksen jonka olen mahdollisesti saanut aikaiseksi. Ja jolla pilaisin kaiken mahdollisuuden hieman parempaan. Elämään tai mihinkään. Taas älytön tarve rankaista itseään. Ihan vain siitä että olen olemassa. Ikäänkuin en ansaitsisi mitään hyvää. Yhtään.

Tiedän tietoisesti että eihän se näin ole. Mutta. Mitenkäs senkin sitten sisäistäisi. Ja kun vielä jaksaisi yrittääkin.


lauantai 7. syyskuuta 2013

Rohkeuden keräämistä ja terapeuttia

No nyt olen sitten käynyt ensimmäisellä tutustumikäynnillä ehkä tulevan psykoterapeuttini luona. Päällimmäiset tunnelmat..

Ihan positiivinen kokemus. Terapeutti oli hyvin rauhallinen ja pehmeä ääninen. Hetken mietin että josko jopa hieman liian pehmeä minulle, mutta sitten mietin että juuri rauhallista ja tyynnyttävää terapeuttia saatan kaivata, kun aletaan avaamaan vanhoja kipuja.

Terapeutti kertoi myös eri tavoista ja tekniikoista joita hän joskus käyttää terapian eri vaiheissa. Ne kuulostivat aivan järkeviltä ja jopa mielenkiintoisilta. Kyseinen terapeutti on erikoistunut trauma terapiaan joka on iso plussa. Ehkä tämä on "se oikea" minulle. Sovimme myös toisen tapaamiskerran jolloin voin vielä miettiä asiaa.

Paniikkikohtauksien lista sai yhden loven lisää tostain ja perjantain välisenä yönä. Ei kyllä yllättävää, kun ottaa huomioon mitä kaikkea oli alla. Olin ollut siellä tutustumistapaamisessa. Olin valvonut yli 32 tuntia, en ollut syönyt ja kaiken kukkuraksi join itseni vielä humalaankin. Hemmetin fiksua ja saihan siitä sitten kärsiäkin. Kunnollinen paniikkikohtaus joka rauhoittui vasta  600 mg:llä ketipinoria. Sitä ennen olin onnistunut raapimaan päänahkani kyllä jo verille. Juhuu.

Nyt toivuskelen koko tapahtumasta ja minun olisi jo hyvä aloittaa pakkaaminen. Maanantaina lähtö pohjanmaalle piilomökkiin kirjoittamaan ja sieltä sitten Akin luokse. Odotan sitä kyllä kovastikin. Olen kirjoittanut Akille kirjeen jossa päskäytän kaikki häntänkohtaan tuntemat tunteeni paperilla. Olen liiaksi pelkuri että saisin ne suustani ulos, niin päätin kääntyä tutun ilmaisumuodon puoleen.

 En ole vielä varmasti päättänyt annanko kirjeen Akille, mutta se olisi vähän suunnitelmissa. Ajattelin teatraalisesti jättää Akin junalaiturille kirje käsessään ja itse hurauttaa takaisin Helsinkiin. Saisi sitten ihan rauhassa miettiä kirjeen sisältöä ja minun ei tarvitse olla näkemässä mitä tapahtuu. Kuulen sitten kun hän on päättänyt, mutta en joudu kuulemaan vastausta heti.

Toivon kai jonkunlaista merkkiä ja rohkaisua Akin puolelta. Jotain mikä taas varmentaisi omia tuntemuksiani siitä että meillä saattaisi hyvinkin olla jotain ystävyyttä enemän. Toivottavasti saan jotakin sellaista.

Ja toivottavasti vastaus olisi halutun lainen.

perjantai 30. elokuuta 2013

Pimeä

Ihanaa kun tulee taas pimeää. Olen aina kokenut turvaa pimeässä. En ole koskaan nähnyt hirviöitä siellä, koska tiesin hyvin että pahinta on valoisassa. Varsinkin pimeä metsä. Ihana. Rauhaa silti hengittävä. Paljon piiloja varsinkin kun oppinut kulkemaan maastossa äänettömästi. Kukaan ei löydä ellei itse halua löytyä. Olen niitä harvoja ihmisiä jotka masentuvat kun valo lisääntyy. Kevät on aina hirmuista aikaa.


Hiljainen syksyn tuleminen on antamassa minulle vähän voimia. Olen saanut hoideltua psykoterapeutin etsimistä eteenpäin. Olen varannut kahdelle jo tutustumisajankin. Toivon todella että onnistaa mahdollisimman nopeasti koska ei kellään ole varaa rampata ja maksaa loputtomia maksuja ilman kelan tukea, ja kertoa aina kaikkia taustoja uudelleen ja uudelleen. Onneksi samalla kun etsintä jatkuu, jatkuu myös polikäynnit. Ainakin jonkun aikaa. Omahoitajani on jäämässä pois ja sitten se turvalinkki katkeaa. Tai antaisihan ne minulle uuden hoitajan, mutta en vain jaksa tavata uutta ihmistä jo psykoterapeuttien lisäksi.

Ihmisseuran kestäminen on jotenkin aina niin rajallista. Voimavaroja on rajallisesti ja kieltämättä se tunne, että muilla on asiat paremmin ilman minua, on välillä todella vahva. Tiedän ettei asia näin ole, mutta järki yksin ei riitä. Tunne voittaa aina. Haluan jotain järkeä muutenkin näihin pakkoajatuksiin ja tunteisiin. Toivottavasti en odota tulevalta psykoterapialta liikaa.


maanantai 5. elokuuta 2013

Täällä taas. Taukoa on ehtinyt jo kerääntymään tässä. Puolustuksekseni sanottakoon, että Aki (pitkäaikainen ystäväni ja ihastukseni mistä olenkin aikaisemmin puhunut) oli luonani vierailulla yli viikon päivät. Ja pikkusiskollani oli syntymäpäivä juhlat jotka vaativat järjestelyä ja aikaani. Mutta täällä taas, ja onpa mukava palata tutuille sivuille.

Oli kyllä ihanaa kun Aki oli niinkin pitkää luonani. Kuinka jonkun ihmisen seura voikin olla niin elähdyttävää, mielenkiintoista ja turvallista, kaikkea samaan aikaan. Samalla tosin suloisen kipeääkin. Kuinka janoaa toisen kosketusta ja läheisyyttä. Sitä että olisi oikeutus koskea toista. Sanoa: "Minun". Vaan sitä ei ole, ei ainakaan vielä. Tosin taas olin lukevinani merkkejä siitä, että lähestymme pikkuhiljaa ehkä jotain joka on enemmän. Ehkä. Tai sitten vain kuvittelen näkeväni jotain mitä kaipaan niin kovin. Tämä on niin kuristavaa tämä tunne. En ole ollut ihastunut vuosiin. Ja olen jopa pitänyt sitä mahdottomana itselleni kaikkine pelkoineni ja traumoineni. Tässä sitä kuitenkin olen.

On tämäkin ironiaa. Jos rakkaus astuu minun elämääni saan siitä irti kaiken kivun kyllä, mutta en tietenkään niitä hyviä puolia. Onpa tyypillistä.

Ja minun pitäisi antaa Akille vielä aikaa. Akin erosta on kulunut vasta puoli vuotta. Ja ero ei ollut kovin helppo, vaikka ei ollut suhdekaan. Tämän tietenkin tiedän siksi,  että minä olin se joka katsoi sivusta kun Aki satutti ja rankaisi itseään suhteessansa, voimatta itse tehdä yhtään mitään. Muuta kuin siis kannustaa ja tukea ja valaa Akiin uskoa siitä, että hän ei voi yksin kantaa kaikkea tuskaa. Luultavasti silloin alkoi myös rakkauteni heräillä ensimmäisiä kertoja todella. Tajusin että haluan suojella tätä ihmistä ja että luottaisin tähän ihmiseen enemmän kuin kehenkään.

Apua, tästä tuli nyt tälläinen lässynlässynlää postaus, mutta en saa näitä tunteita kasaan enkä osaa käsitellä niitä. Tulin sitten tänne ventiloimaan. Anteeksi hirveästi.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Terapia mietintöjä

Jaa-a. Minulla oli hetken hauskaa. Ihan todella oli. Heittäydyin kaikella voimallani toiseen maailmaan. Tälläkertaa kirjaan. Luin koko yön ja minulla oli hauskaa. Ja kirja loppui. Ja mielialani vieri kirjan mukana sängyltäni ja sen alle, ihan kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassa. Tämä on niin rasittavaa tiedättekö? Ja se tuntuu niin hirveältä ymmärtää, että revin iloni sieltä missä en itse ole lainkaan. Kun etäännytän itseni tarpeeksi, olen tasaisesti tyyni. Minä olen se joka pilaa elämäni laadun.

Pääni on taas ollut vanhoissa traumoissa. Muistot ovat kuin iilimatoja, vievät kaiken terveen pois kunnes jäljelle jää vain sairauden kalvaamat repaleet. Nämä muistot, minulle tehdyt asiat. Miten tällaisten asioiden kanssa voi elää? En jaksa ajatella taas sitä, miten vääristyneen elämän saan jos tulevaisuudessa elän, ihan vain siksi, etten osaa muutakaan kun käyttäytyä niin väärin ja tuhoisasti.

Olen miettinyt jo jokusen viikon ihan vakavasti psykoterapiaan hakeutumista. Omahoitajani on sanonut, että se voisi olla minulle todella toimiva hoitomuoto. Ja että kelan tuki olisi käytännössä varmaa. Olen tutkinut eri hoitomuotoja ja lukenut muutenkin paljon. Mutta silti mietityttää.

Mikä kaikista suuntauksista olisikaan minulle sopivin? Haluan että selviän menneisyyteni taakoista joten hoito ei voi olla pelkästään nykyhetkeen ja arkeen keskittyvää. Ja sen pitää olla myös pitkäaikaista. psykoanalyysi on minusta kuullostanut tällähetkellä eniten "omalta", mutta hoitosuhde kestää siellä yleensä 4-7 vuotta! Se on jo hieman liikaa, jopa Kelan mielestä. Ja olen kuullut joitain kauhutarinoita siitä, miten psykoanalyysi on väkisin avannut ovia liian väkivaltaisesti, jonka jälkeen potilaan mielenterveys on järkkynyt paljon pahemmin kuin hoitoa aloittaessa. En kyllä tiedä miten todenperäistä tuokaan on, mutta silti.

Onko kellään mitän kokemusta tai tietoutta psykoterapiasta? Sen eri muodoista ja miten se on vaikuttanut? Tai mistään siihen liittyvästä? Olisi todella mielenkiintoista kuulla.


Ja nyt mitä teen? Mietin epätoivoisesti mitä tekisin. Nukkua? Heräisin lääkkeiden avulla otetun unen jälkeen todennäköisesti seuraavana yönä. Valvoa? Altistaisin itseni taas suuremmille ahdistuskohtauksille ja paniikkikohtauksille. Sepä vasta olisi juhlaa. Varsinkin kun jo tässä hetkessä tämä mieliala nyt on mitä on. Muuten tuo nukkuminen olisi itsestään selvä valinta, mutta koska asun siskoni kanssa hän huolestuisi aivan valtavasti jos taas alkaisin vetää koko päivän ylittäviä unia. Viimeksi jouduin melkein suljetulle kun demonstroin samanlaista käyttäytymistä. Olihan siinä toki muutakin mutta...

No ehkä kiikun vielä hetken jumittamassa tätä dilemmaa ja ahdistun tarpeeksi että kohtaus laukeaa. Sitten rauhoittavia napaan ja ne yhdessä univelan kanssa vetävät tajun kankaalle. Se olisikin ensimmäinen. Ahdistus ratkaisisi ongelmani!

Apua. Minähän nauran! :D

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Voi tätä epätietoutta!

Tulin matkalta. Takaisin Suomessa. Pääni on jotenkin kovin hiljaa. Tai siis se kihisee, mutta en saa oikein mistään ajatuksesta kunnolla kiinni niin, että siitä voisi tulla tekstiä. Onneksi tällä sivustollla ei odoteta mitään hehkutusta matkasta vain siksi että siitä pitää puhista. Täällä elämä ja ilmaiseminen on enemmän minusta kiinni kuin normaalissa elämässäni. Tässä blogissa on enemän minua kuin omassa elämässäni.

Siltä se ainakin tuntuu. En tiedä mihin elämäni on menossa. Tiedän että olen sairas. Ja vielä kauan. En muuta. Ei minulla ole unelmia. Olen lopettanut unelmien ajattelemisen jo muutamaa vuotta sitten. Tämä ei siis pidä sisällään mitään: koska kaikki unelmat murentuvat itsesääli paskaa, vaan olen ollut niin epätoivoisesti yritellyt pysyä hengissä ettei mitkään unelmat ole tulleet edes mieleen. Osa paranemisprosessia voisikin siis olla alkaa ajatella jotain mitä minä oikeasti haluasisin elämältä! Etten vain menisi traumapäissäni päivää eteenpäin vaan päättäisin itse mitä tekisin. Siis tämä nyt on vain toive ajattelua, siihen on vielä matkaa mutta kuitenin.

Voi kun on sekava olo. Matkastressi kai purkautuu. Mietin myös kuinka ihanaa olisi vain heittäytyä tähän tautiin, antaa mennä, olla enää yrittämättä. Siis se olisi vapauttavaa. Helpottavaa. Mutta minun pitää yrittää, eikö? Jos luovutan, eikö se vahvistaisi kaikki pelkoni ja antaisi menneisyyden paholaisille mahdollisuuden sanoa: "Mehän olimme oikeassa, et ole mitään!"? Eikö?

Ja mietin myös rakastelua. Siis en sitä kun kaksi aikuista yhteisestä halusta päätyvät sänkyyn, vaan ihan oikeaa rakastelua. Rakkaan kanssa jaettua seksiä. Onkohan minusta siihenkään? Pystyisinkö olla niin avoinna, niin luottavainen, niin antautuva? Olisiko minusta todella ottamaan Se ihminen itseeeni? Mitä jos en pysty. Mitä jos vain suoritan seksin pois alta, ja alan hiljalleen vihata partneriani koska hän saa minusta vaikka minä olen niin tyhjä. Pelkään että elämäni on jo kuollut vaikka en koskaan päässyt sitä elämään. Voiko toivottomampaa olla?

Anteeksi vain nämä kaikki kysymysmerkit mutta niistä on elämäni rakennettu.

Miinä pelkään elämää. Pelkään sitä ettei minusta ole siihen. Jos minä yritän, teen kaikkeni ja silti en saa elämästäni täysivaltaista vaan joudun aina olemaan varjo. Jos joudun huomaamaan, että parasta mitä minä saan on vain se, että päivä voi tuntua siedettävältä? En kestäisi sitä. Sitten se olisi kuin suorittaisi eutanasian. Ei itseasiassa itsemurha ollenkaan.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Lähtölaskenta kaikuu

Juhannus oli ja meni. Ja menikin ihan yllättävän hyvin. Vietin sen kummmityttöni perheen luona. Tehtiin kaikki juhannukseen kuuluva, saunottiin, syötiin ja leikin kummityttöni kanssa. Pääsin vierailemaan omaan lapsuuteeni leikkien merkeissä kun päähäni pompahti ideoita muinaisesta hamasta. Olin rauhallinen. Paljon enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Hetken rauhaa itsestäni.

Toivon että kyseinen rauha ylettyy myös kohta alkavan reissuni yli. Olen nimittäin lähdossä neljän hengen porukassa Budapestiin yli viikoksi. Joten matkan aikana ei minua täälläkään näy. Yritän keskittyä elämiseen ja luottamiseen. Onneksi kolme matkatoveriani ovat minun ns. turvallisia ihmisiä. Niitä joihin luotan jos nyt tämä vammamieli edes pystyy luottamaan. Odotan matkaa kyllä innolla, mutta samalla pelottaa. Mitä jos saan kohtauksen? Mitä jos valahdan taas mielessäni maahan? Toivon, kuinka toivon, että pystyn olla hyvää seuraa muille. He ansaitsevat sen.

Kun palaan matkalta on minulla psykarini kanssa soittoaika ennen kuin hän lähtee kahden viikon lomalle. Voi ei. Miten pärjään ne kaksi viikkoa? Pakko on kun ei toisiakaan vaihtoehtoja ole. En kerta ajatellut itseäni laittaa narunnokkaan kiikkumaankaan. En saa viillellä, en saa! Ja olla vittumainen ja eristyä. Vaikka haluaisin en saa. Harmi vain kun tuo itsensähallinta uupuu näin masennuksen aikana minimiin. Toivottakaa onnea?

Mutta yritän nyt tsempata ainakin matkan. Palailen sen jälkeen blogiini kuvilla ja kuulumisilla. Voimia kaikille teille ihanille lukijoille!


maanantai 17. kesäkuuta 2013

Kammosammio

Sain tähän postaukseen idean Emmiltä Huonot päiväsi blogista. Vuoroin vieraissa, minä suosittelin kirjaa ja Emmi heittää mahtavan idean postaukseen. Kiitoksia siis siitä. :)

Aiheena siis kammot ja pelot. Eivät mitkään pienet pelonpoikaiset vaan kunnon sielua kouraisevat kivut. Niitä listaamaan. Aluksi ajattelin että kauhea, tästähän tulee romaani eikä blogi teksti, mutta sitten päätin keskittyä vain kaikkein pahimpiin kammoihin. Josko sitten pidettäisiin lista aisoissa.

Kammo nro 1. Injektioneulat.

VIHAAN niitä. Pelko on puhtaasti täysin irrationaalinen En pelkää lainkaan kipua, en kai muuten pystyisi viillelläkään itseäni. Eikä se johdu mistä tahansa neulasta, olen laittanut itselleni korvalävistykset hakaneulalla ja on minulla tatuointikin. Lisäksi yksi lävistys rintalastan kohdalla. Joten neulat sinänsä eivät pelota, ainoastaan injektioneulat ja ruiskut. Kun olin 16 vuotias tämä pelko oli niin lamauttava että minut piti vahvasti rauhoittaa ennen yksinkertaista jäykkäkouristusrokotetta. Enkä uskaltanut katsoa mitään televisiosta jossa kenties saattaisi vilahtaa neula. Kerran ajauduin vahingossa ystävieni kanssa katsomaan Unelmien sielunmessua! Se ei ollut kaunista katsottavaa. Olimme siis isossa salissa katsomassa sitä porukalla ja minut piti taluttaa vapisevana ja pyörtymäisilläni ulos. Että näin. Ihan kohtalainen kammo. Nykyjään olen sitä saanut jo hieman alennettua siedätyshoidolla ja jos näen kuvan en saa mitään kohtauksia. Korkerintaan tulee epämukava oli. Mutta enpäs olek
aan koskaan etsinyt injektioneulan kuvia vapaaehtoisesti. No nytpä olen!

Kammo nro 2. Totaallinen hylätyksi tuleminen.

Olen ollut kahdesti elämässäni tilanteessa jossa minut on suljettu kokonaan ulkopuolelle, niin että olen oikesti ollut totaallisen yksin. Ensimmäinen kerta tapahtui lukiossani, jossa olimme sisäoppilaitoksessa joten juu, aika yksin siinä oltiin. Toisen kerran paikkakunnalla jossa en tuntenut ketään kuin vain tietyn pienen piirini. Ja kun silloinen parasystäväni päättää ettei halua tavata minua (asuimme kämppiksinä) ei siinä paljon mitään voinut. Paitsi masentua. Miettiä itsemurhaa. Melkein toteuttaa itsemurhaa... Juu aika paha kammo. Pahinta tässä on tietenkin se että sitä kokoajan odottaa, että kohta se taas tulee. Totaallinen yksinäisyys mitä ei kestä. Ja siksi varoo ystäviään. Eikä oikeasti päästä lähelleen. Joten olen kokoajan yksin. Haha.

Kammo numero 3. Omat vammat

Aika typerä kammo, tai pelkohan tämä on. Mutta mitä jos oikeasti olen niin monella tavalla rikki, niin sisäiseltä elämältä vammautunut, etten kelpaa enää kenellekkään kumppaniksi. Jos estän kaikki mahdolliset tilaisuudet edes saada ja vastaan ottaa rakkautta? Koska sitä minä kyllä teen, mutta jos tämä ei muutu mihinkään en saa koskaan kumppania rinnalleni. Olen itsekäs, haluaisin toisen jonka kanssa olla, vaikka en kenellekkään suosittelisi kaltaistani seurustelu kumppania.
 Mutta no. Haluaisin silti.

Siinä nuo kolme suurinta, vaikka tuon kolmannen melkein voisi niputtaa yhteen tuon kakkosen kanssa. Mutta silti. Nuo ne ovat.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Tällaista taas ja ollaan vaan.

Tänään sain itseni vihdoin hoitamaan passini uusimisen tulevaa Budapestin matkaa varten. Kylläpä stressasi, kaikki viraliset tahot ovat aina jotenkin vaivaannuttavia ja rankkoja. Mutta tulipa tehtyä, päivän toiminta kiintiö täytetty. Äsken katselin kämppääni epätoivon vallassa, ei täytä tämä luukku minun käsitystä siedettävästä ihmisasumuksesta. Mutta haistatin kaikelle paskat ja avasin siiderin. Juu, ei hyvä juoda masentuneena jne, mutta haistatin sillekin paskat. Juuri nyt, juuri tässä, tarvitsen tuota kuivaa omppusiideriä ja tupakkaa. Sinne meni seitsemän kuukauden tupakoimattomuus, mutta arvatkaas mitä? HAISTATAN SILLEKIN PASKAN!

Ei ehkä erityisen kypsää toimintaa, mutta nyt tuntuu siltä että juuri haluan olla vastuuton, vähän typerä ja vain olla. Onko se muka niin väärin?

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Lukaisin ja kirjoitan.

Ajattelin taas laittaa tänne tietoa kiinnostavista kirjoista, jos vaikka joku muukin saisi niistä iloa. Onhan nyt kesäkin, niin aikaakin voisi olla näihin tarttua. Alkää peljätkö, en paljasta juonesta mitään.

Tämä ensimmäinen on Satu Lindmanin kirjoittama tutkielma häpeästä. Kustannusyhtiö Atena. Siinä häpeää käsitellään laajasti historiallisena ilmiönä ja myös nykyihmisen tunteena. Kirja pitää sisällään paljon esimerkkejä ja haastatteluja eri ihmisryhmiin kuuluvilta henkilöilta. Häpeä on universaali tunne, vaikka siitä ei paljon puhutakkaan.

Minua tämä kiinnostaa hyvin omakohtaisesti koska koen että oma häpeäkäsitykseni on vääristynyt ja sitä  kautta tuhoava voima elämässäni. Kamppailen häpeäahdistuksen kanssa jatkuvasti. On hyvä päästä lukemaan tunteesta tietoa eikä vain kokea sitä itse hiljaa. Teos on kirjoitettu mukavan sujuvasti, ja vaikka se tietokirja onkin, ei lukeminen tunnu painavalta. Suosittelen lämpimästi, varsinkin jos historia ja ihmisen psykologia kiinnostaa.





Seuraava onkin sitten fiktiota. Chevy Stevensin kirjoittama Kadonnut, kustantaja Bazar. Kirjan kirjoitus tyyli on minusta mielenkiintoinen. Kirjan tarina kerrotan terapia istuntojen kautta. Kirjan päähenkilö hakeutuu terapiaan käymään läpi suurta traumaa. Päähenkilö tuntuu hyvin todelliselta ja aidolta. Mistä itse hämmästyin oli se, että samaistuin päähenkilöön niin paljon. Henkilön terapiassa kertomat tuntemukset ja traumaperäiset reaktiot olivat minulle itsellenikin hyvin tuttuja. Tosin päähenkilölla ne olivat huomattavasti vahvempia trauman tuoreudesta ja vakavuudesta johtuen, mutta silti näin tekstistä heti itseni. Ensin mietin, että olen ihan pimahtanut ja yritän vain pönkätä itseäni tekstiin, mutta kun siskoni lukenut kirjan myös hän tuli sanomaan minulle, että tuossahan kirjoitetaan sinusta. Joten pakkohan se on uskoa. Kirjan tyyli vaihtuu aivan loppumetreilla enemmän rikoskirjallisuudeksi, mutta sekään ei päässyt minua hämäämään kun jo olin kirjan ahminut. Ja sitä on tämän kteoksen kanssa helppo tehdä, ahmia! Isot suositukset.




Onko joku muukin lukenut näitä? Jos on, niin minkälaisia kokemuksia olette itse saaneet? Kiinnostaisi kuulla mielipiteitä. :) Ja jos ette ole, niin ehkäpä tartutte näihin kansiin ja löydätte jotain uutta. Kirja ehdotuksia otetaan myös innolla vastaan, teemana psykologia (läheisemmin ahdistus, masennus).

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Paljon on mielessä ja tunteissa kouhuntaa tälläkin

Viimeaikoina on ollut hirveästi menoa. Läsnäoloani on tarvittu jatkuvasti ties missäkin, ja täytyy myöntää että olen useammin kuin kerran purrut itselleni aivan liian ison palan. Vastasin mm. yhden läheiseni lakkiaisjuhlasta kokonaisuudessaan. Ohjelmasta, tilahuollosta ja tarjoiluista. Koko helahoidosta. Tietenkin se oli minulle aivan totaallisen liikaa, mutta minut hieman niinkuin velvoitettiin asiaan tavalla josta en vain osannut kieltäytyä. Olin totaallisen stressaantunut ja ajatukseni olivat vain lukkiutuneita kaiken suorittamaiseen ja täydellisyyden tavoitteluun. Se on pelottava tilanne, samanlaisen kauden jälkeen olin ensimmäisen itsemurhayrityksen partaalla.




Kontrollifriikin elämää isossa maailmassa


Juhlat olivat hienot, tämä jälkitilanne vain mietityttää. Olen jotenkin kokoaika valmistautunut heittäytymään jotenkin yli. Tekemään jotain typerää, käyttäytymään vastuuttomasti ja jopa vaarallisesti. Kehossa kihisee eikä mikään saa minua kunnolla rentoutumaan. Ihan kuin stressistä olisi jäänyt lähtemättömiä jäämiä lihassyihin jotka pitäisi repiä irti jotenkin radikaalisti. Ja käytän jatkuvasti sanaa kotenkin kun en osaa pukea sanoiksi oikein mitään.

Se mikä on onnistunut pitämään vielä toistaiseksi jalkani tällä puolen kiellekettä on rakkaan ystävän vierailu. Aki tuli heti juhlien jälkeen luokseni useammaksi yöksi. Olen tuntenut Aki lähemmäs kymmenen vuotta. Hänellä on itselläkin kova masens. tosin hänellä on alkanut viimeaikoina mennä jo hieman paremmin. Olen alusta asti saanut vapaasti kertoa Akille kaiken omasta sairaudestani ja ajatuksistani pelkäämättä kertaakaan tuomitsemista yms. Ja mikä tärkeintä, vaikka puhun itseni vahingoittamisesta, hän ei ajaudu järjettömään  huoleen ja kohtele minua kuin tikittävää aikapommia. Läheisten huoli on monesti liian raskas taakka. Ja Akin kanssa ei tarvitse yrittää täyttää hiljaisuutta jos ajautuu ajatuksiiinsa. Tilan antaminen on aina ollut
yksi ystävyytemme tukipilareita. Toinen niistä on kunnioittaminen. Joskus hetkittäin näen itseäni myös hänen silmillään ja tunnen itseni paremmaksi kuin uskalsin toivoa. Niin ja tietenkin loputtoman musta ja kuiva huumori. Se on vähän niinkuin tavaramerkki meillä kahdella. Enkä pääse nauramaan niin paljon kuin Akin kanssa koskaan muutoin. Otan siitäkin kaiken irti.

Ei, Aki ei ole kävelevä ihme maan päällä, vaikka siltä saan sen ehkä kuullostamaan. Aki on vain oikeasti ja aidosti lämmin ja hieno ihminen. Ja kyllä minulla on myös romanttisia tunteita häntä kohtaan. Ja sekös saa minut suunniltani jos jään miettimään asiaa liiaksi. Varsinkin koska en halua luopua tästä ystävyydestä mikä minulla jo on. Sekin on tarpeeksi ainutlaatuista. Ja jos saan valita, Akin kuuluu saada elämäänsä joku parempi kuin minä. Vaikka tiedänkin, että jos ujo ja pidättyväinen Aki koskaan tekesi aloitteen, menisin mukana välittämästä mistään. Puhtaan itsekkäästi ja hurjasti peläten. Mutta menisin silti.




tiistai 21. toukokuuta 2013

Herkistelen musiikilla



Maailman kaunein rakkauslaulu.

On Satur(n)days we used to sleep)



Ja kyllä tiedän että tämä leimaa minut totaali gootiksi. Itseäni en kuitenkaan ihan sellaiseksi lue, mutta olkoon. :) Jostain syystä olen vain aina rakastanut tämänkaltaista musiikkia. Kuunnelkaa avoimin mielin, saatatte vaikka tykästyä vaikka laulaja kuulostaakin kuolevalta vuohelta... :D

maanantai 20. toukokuuta 2013

"Kuin halaisi kaktusta" ajattelin kun sain sinusta ystävän.

Torstaina oli yksi hirveimmistä päivistä pitkään aikaan. Kaikki alkoi kyllä niin hyvin kuin olisin osannut toivoakaan. Olin pirteä. Tuntui vakaammalta. HALUSIN nähdä ihmisiä. Joten parin viestin  ja pika siistimisen jälkeen olin bussissa matkalla puistoilemaan muutavan ystävän kanssa. Ostettiin syötävää ja juotavaa. Oli ihanan lämmin. Nauroin pidikkeittä. Olin juuri siinä ja aivan läsnä. Peloton.

Kunnes ystäväni, jonka olen tuntenut kaikista pisimpään alkoi riehumaan. Olin huomannut jo aikaisemminhänen mustasukkaisuutensa Lauralle (toiselle ystävälleni) siitä, että olen niin vapautunut tämän seurassa. Tämä riehuja kun on aina ollut hieman raskasta seuraa. Hän alkoi jo alkuillasta vainoilemaan siitä että minä ja Laura olisimme puhuneet hänestä seläntakana pahaa. Se oli huono merkki, mutta en osannut huolestua silloin mistään kun olin niin iloinen että voin pitkästä aikaa niinkin hyvin. Lääkkeiden vaihto oli tehnyt ileisesti ihmeitä, tai näin ainakin oletin.

Kuitenkin aivan yllättäen ystäväni alkoi tiuskia minulle. Hän alkoi tivata minulta yli neljän vuoden takaisia asioita ja syyttää minua aivan perättömistä jutuista. Yritin sanoa, että mitään mistä hän minua syytti en ollut tehnyt. Ainoa asia joka oli tapahtunut oli jo sovittu ja puhuttu läpi vuosia sitten. Mutta "ystävä" ei lopettanut vaan huusi ja jankkasi, tivasi ja ivasi. Jo ennen kuin tilanne yltyi todella pahaksi muut ystävät olivat jo yrittäneet rauhoitella häntä, mutta mikään ei psäyttänyt syyllistämistä. Aloin itkeä hyvin aikaisessa vaiheessa ja saimoin että samoo mitä minun pitää sitten muka tehdä, niin minä teen sen kunhan hän vain lopettaisi. Mutta hän vain halusi itkettää minua ja satuttaa, siinä kyllä onnistuen.


Aloin hyperventiloida. Sain paniikkikohtauksen. Ihmiset ypittivät vaimentaa huutajan- "Etkö sä nää että Nathusii on aivan palasina!? Lopeta nyt herranen aika!" Eikä muutosta tullut. Menin hysteeriseksi. Paruin ja haukoin henkeä, silmissä pimeni hetkittäin. Laura istui mua vastaapäätä, tuki mua hartioista ja yritti saada mua hengittämään rauhallisemmin. Ja jatkuvasti huuto ja syyttely jatkui. Muut ystävät menetti hermonsa huutajaa kohti aivan totaallisesti ja tilanne oli kääntymässä todella rumaksi, onneksi Laura sai tilanteen lopulta rauhoittumaan ja "ystävänkin" kaikkoamaan huiketen vielä perässään: " Mä puhun tästä sulle vielä jos vaikka olisit silloin ilman kohtausta!"

Laura sai minut lopulta rauhoittumaan. Oli aivan ihana, lämmin ja turvallinen. Ihmetteli vain miten voin edes pitää tuollaista "ystävää". "En minä tiedä". Ehkä minä en muuta ansaitse? Ehkä pelkään olevani pian niin yksin että mikään ei pidä minua enää elämän syrjässä kiinni. En tiedä.

Menin kotiin, olin turta ja vahingoitin itseäni. Miksi taas!? Olinhan jo pitänyt taukoa hyvän aikaa ja olin jo ollut valmis pistämään sen vaiheen elämästäni taakseni. Nyt häpeän, inhoan ja halveksin itseäni ja muutenkin tunnen olevani kuin turpasaunan jäljiltä. Enkä millään haluasi kertoa tästä mitään terapiassa.    En halua että se on totta.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Suunnasta suunnatonta ja ympäri TAAS

Äitienpäivä. Väkisin juhlapäivinä nousee ajatuslietteistä aiheita joista ei ole ennen miettinytkään, harvemmin vain positiivisia. (Onko masentuneen ihmisen ajatukset yleensäkään positiivisia koskaan..) Minä olen paljon puhunut äitisuhteestani terapiassa. Se on aihealue, joka tuntuu kovinkin luontevalta jakaa. Omahoitajani päätyi kyllä katsomaan asiaa suunnalta, josta en ennen osanut itse nähdä tilannettamme yhtään. Asiasta keskustellessa olen avannut silmäni enemmän tarkastelemaan asioita puoluettomista lähtökohdista. Hoitaja toi ilmi näkemyksensä siitä, että minun ja äitini roolit ovat kääntyneet täysin päälaelleen. Minä olen luotetun ja ohjaajan roolissa äidilleni. Tunnistan tämän nyt, mutta en osannut nähdä tilannetta yhtään ennen keskusteluamme! Suuri Heureka hetki. Ja hoitajani myös ilmoitti huolensa siitä että minun suhteeni äitiini tällaisenaan, voi olla minulle enemmän vahingollinen kuin hyödyllinen. Että olisi hyväksi hieman rajoittaa yhteista aikaa äidin kanssa ja katsoa jos jäisi energiaa enemän omaan tervehtymiseen. Helpommin sanottu kuin tehty niinkuin hoitajanikin toki myönsi. Se syyllisyys jos ei vastaa jokaiseen puheluun ja juokse paikalle koko viikoksi jos äitini vain haluaa purkaa sydäntään. Se on vain pakko kestää. Vierailen tietenkin edelleen äitini luona, mutta nyt pyrin lähtemään kotiini viimeistään parin yön vierailun jälkeen. Se on jo suuri muutos parempaan. Minusta tuntuukin paremmalta.


Mutta älä vain lopeta pelkäämästä koska silloin romahtaa.



Toinen asia joka on pyörinyt paljon mielessäni. Joka on suoraan sanottuna saanut minut hetkittäin täysin suunniltani. Nyt on ollut uutisissa paljon siitä kuinka taas joku pedofiili oli vapautunut vierailtuaan hetken valtion täysihoidossa ja päässyt taas lapsiin kiinni vapauduttuaan. Nämä uutiset. Ihan kuin se olisi "minun" tekijäni. Ihankuin kaikki taas uudestaan. TAAS. Ihan kuin.

Oksettaa ja pakko käydä suihkussa taas.

Tämä keho ei tule puhtaaksi koskaan, ei vaikka kuorisin juustohöylällä. Hyväksy se. Elä saastassasi. Hymyile. Tämä on sinun salaisuutesi..

EI! EI OLE MINUN! katsokaa likainen.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Kyynelmuste

Kun kerran aloittaa ei voi koskaan lopettaa. Tällainen suhde minulla ja itkemisellä on. Olen itkemättä kauan. Niin kauan ettten ole enää varmaa osaanko koko taitoa enää. Kunnes sitten. Yleensä minulla ei ole mitään varsinaista syytä. Ehkä aloitan unessa niinkuin jo kerran tässä blogissa kerroinkin. Tai makaan sändyssäni liian väsyneenä nukkumaan ja kuulen aamu laulun aloittavien unisten lintujen äänen. Ja sisälläni risahtaa jotain ja itken. Niinkuin viikko sitten. Tai kuten tänään. Olin vain koneella. Sulauduin musiikkiin. Itkin. Ja vaikka musiikki meni ohi ja en tuntenut itseäni mitenkään erilaiseksi, pyrskähdin uudelleen ja uudelleen itkuun. Ilman konkreettista syytä.

Ystäväni tuli töistä kotiin (olen edelleen parhaan ystäväni luona kylässä) ja löysi mut niiskuttamassa tietokoneeltaan. Onneksi sain selitettyä ettei tämä ole mitään vakavaa. Tämä on tällaista minun jokapäiväistä hulluutta. MTH:ta. Minun normia.


Minä vain tässä hei.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Jännitystä ja kissejä

Huomenna on tiedossa jotain jännittävää. Turvallinen arkeni katkeaa ja matkustan parhaan ystäväni luokse viettämään vappua. Lisäksi seuraamme liittyy yhteisestä kaveripiiristä kolme muuta henkilöä.   Tapahtuma tuntuu todella surelta, joska hoidon aloittamisen jälkeen olen ollut lähes yksin omaan kotona. Hieman pelottaa että kaikki ei menekään hyvin. Paljon ihmisiä joita "jaksaa" ja joille hymyillä. Kuulostaa melko työläältä. Mutta minulla on ystäviäni ikävä joten menen vaikka pelkäänkin. Toivon tosissani, että kaikki menee hyvin enkä saa mitään eeppisiin mittoihin kasvavaa ahdistuskohtausta. Tai tiuski koska olen äärimmilleen stressaantunut.

 Onneksi voin halailla ystävän kissaa jos tuntuu liiankin ylitsepääsemättömältä. :)
Jos olisin hankkimassa kissaa itselleni haluaisin niin kovin yhden tällaisista:



EN voi kestää miten ihania!

Mun oma elämä muistuttaa vähän enemän tätä kattia:

Ei voi mitään. Jospa joskus voisi vähän paremmin. Pakko pistää uskonsa siihen että jaksaa ravata terapiassa. Ja nähdä ystäviä.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Kuorta kantaa mukanaan ennen kuin sitä taas tarvitsee.

Onneksi huomenna on terapia. Pääni on aivan sekaisin. Olen liian kireälle veivattu vieterilelu. Jos tiputan maitoa maahan niin repeän äänekkäästi. Poksahdan. Jos tapahtuu ylipäätään mitään.

Otan kaiken taas liiaksi itseeni. Huomaan sulkeutuvani enkä kerro miten minua loukkaa tuo ja tuo. Koska tiedän että pitäisi vain antaa olla. Olen hiljaa mutta mikään ei vain ole. Ja toivon hirveästi, että loukkaantumiseni kohteet osaisivat lukea ajatukseni ja kysyisivät onko joku nyt vialla. Mutta eihän se ole mahdollista tietenkään. Joten puhkun ja puhisen niin että hyperventiloin yksin.

Niinkuin terapeuttini minulle osuvasti ilmaisi; Mun itsepuolustusmekanismit ovat sotatilassa ja määräävät totaallisen karanteenin kaikelta ja kaikilta niin, että lopultaa koko systeemi lamaantuu ja olen totaali lukossa.




Ja sisälläni huudan: LOPETALOPETALOPETAHELVETTILOPETA!
Enkä kohdistaa sitä mihinkään.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Vaatimuksia ja kykenettömyyttä.

Olen äitini luona vierailemassa. Äitini on hyvin onnellinen kun tulin, koska en ollut aikaisemmin tätä pystynyt viettämaan äitini kanssa aikaa kahden kesken. Siis en sen jälkeen kun saimme kuulla Syövästä. Vihdoinkin sain kasasttua itseäni tarpeeksi jotta kykenin siihen. Yritin taktikoida ja tulla ennen ensimmäistä hoitojaksoa, jolloin voisin lähteä pois ennen kuin kaikkein pahin aika alkaa. Äidillä on täällä ystäviä joten ei hän yksin jäisi. Itse en vain koe itseäni tarpeeksi vahvaksi, jotta kestäisin tämän kaiken lähietäisyydellä uudestaan. Olen liian heikoilla omassa olämässäni.

Mutta äitini vetäisikin suunnitelmani pois kuvioista. Sanomalla kuinka hyvä on kun olen taas kotona ja kuinka se antaa hänelle voimia. Kuinka hän tarvitsee minua etulinjaan koska muuten hän on turvaton ja pelkää liiaksi. Ja jos en ole täällä olemassa hänelle realisti niin hän menisi ajatuksissaan liian syvälle.

JA minä jään.

Olen äiti äidilleni. Loputon turvapaikka ja huolenpitäjä. Ainainen kaivo. Kuka olisi minulle turvaksi?

Voi kuinka syvällä minä käynkään/olen käynyt/tulen käymään. Kuka minua jarruttaa?
Voi kuinka paljon pelkään/pelkäsin/tulen pelkäämään. Kuka minua turvaisi?

Minä itse.
Käyn terapiassa, syön lääkkeet.
Pidän taskussa avonaista stilettiä jos joudun menemään yksin ulos.
Luon pakosuunnitelmia.
Todella tasapainoista.... (anna mun nauraa)

En vain kykene.

Mutta jos lähden..? En voi tehdä sitä. Voinko?


Mitä tässä enää osaa tehdä?

Lähteä lopullisesti?


maanantai 15. huhtikuuta 2013

Rakkauspakkaus

Minulla on onneksi yksi persoona joka rakastaa minua aina ikuisesti ja muuttumattomasti.
Mminun on pakko se tänne blogiini ikuistuttaa ja täten kunnioittaa sitä työtä, jonka hän minussa saa aikaan ja jonka aikana hän minua tukee.

Tässä hän on, oma ihana pyllypäärynä!



Ei ole asiaa niin pahaa jota ei tämä näky muuttaisi paremman makuiseksi. Eläinterapia kunniaan. Vaikka kyseinen elikko ei olekaan terapiakoira. Terapeuttini se silti on.

Hännän heilautus!


sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Värittömyys olisi parempi

Tänään on taas yksi päivä. Päiviä kuin helmiä nauhassa, pysähtyneitä, räpiköiviä ja niin kovin turhia. Päiviä. Taas yksi.

Olen kovin väsynyt. En kestä ihmisiä. Haluan ihmisiä lähelle. Että voin huutaa ja olla paskiainen. Tuntea vihaa. Se tässä kaikessa on pahinta. Se viha.  Joskushan sen on pakko purkautua. Mutta MIKSI ihmisiin? En ansaitse läheisiäni, en todella.


Lapsena hyväksikäytetyn sisällä on paljon vihaa. En usko että kukaan pääsee ilman sitä. Miten niillä paskiaisilla onkin valta tuhota sekä menneisyys että tulevaisuus. Joskus päiväni ovat niin heikot, että ne eivät jaksa kantaa kaikkia kauhuja muistoissa. Eivät vain jaksa. Tänään on sellainen päivä nauhassa. Kalvakan roosa. Niinkuin lapsuuskin.

Ja todella kypsästi haluaisin vetää pääni täyteen. Vaan enpä taida. Ei olisi millä vetääkään.


perjantai 12. huhtikuuta 2013

Särki

Tässä kohtaa pitäsi aloittaa kirjoittaminen lukiosta ja muusta siinä ajassa tapahtuneesta asiasta, mutta taidan ottaa pienen loman. Eli väliin jotain muuta, ihan mitä vain. Minua vaikka.

Olen viimeaikoina ollut varsinaisessa unikurimuksessa. Toinen toistaan oudompia ja ahdistavampia unia. Uneni eivät kuitenkaan ole koskaan olleet hirveän pomppivaa laatua, joten vaikka ne olisivatkin kuinka sairaita niistä löytyy jotain logiikkaa. Se tekee niistä myös tavallaan kamalampia. Ensimmäistä kertaa myös tiesin olevani unessa mutta en vain voinut herätä. Tappelin pakokauhuissani itseäni herelle, mutta en vain herännyt! *puistatus* Tosin viimeyön uni ei ollutkaan niin pelottava kuin muut. Erikoinen se kyllä oli.

Juttuhan on niin että en ole osannut itkea pitkään aikaan. En vain saa tunteitani sitä kautta ulos. Varsinkin nyt kun kuulin äidistäni, olisin halunnut niin itkeä. Kunnolla ja väkivaltaisesti. Parkua kipua seinille kuin veriroiskeita. Ei mitään.

(Tai no, muuta kuin suunnaton tarve satuttaa itseään, ahdistuskohtauksia ja kyyynisyyttä. Puhumattomuutta.)

Mutta viimeyönä, alitajuntani toimi minulta salaa. Seisoin hiekkakentällä. Oli yö, ja olin yksin. Avasin suuni ja sanoin käheällä äänellä: "Mun äidillä on syöpä." Silloin repesin liitoksistani. Unessa itkin. Kuljin ympyrää ja itkin. Paljon ja huutaen, niin pitkään että ääneni oli vain pihinää ja päätäni särki. Itkin rumasti, en mitenkään goottimaisen sievästi äänettömiä mustia kyyneleitä, vaan aitoa ja rumaa räkäitkua. Rintakehäni luhistui kasaan.

Heräsin aamulla sekavana. En tiennyt miltä minusta tuntui. Ehkä jopa hieman helpottuneelta. En voi uskoa, että en missään vaiheessa herännyt. Ehkä minuuteni tiesi tietoista minääni paremmin mitä tarvitsin. Ehkä tiesin että itkuni edessä on lopulta vain minä itse.

Kun olen kirjoittamassa tätä päivitystä olen jo vaihtanut märän tyynyliinan uuteen, juonut paljon vettä ja ottanut särkylääkkeen. Silmäni punoittaa railakkaasti. Olen särki. Tai ainakin rikki.


perjantai 5. huhtikuuta 2013

Yläaste! Yllättävää... :)

Anteeksi etten ole hetkeen päivittänyt blogiani. Tai eihän edellisestä päivityksestäni ole kovinkaan kauan, mutta päivitys tahtiini nähden aikaa on jo ehtinyt vierähtää. Sain kuulla erittäin huonoja uutisia ja se veti minut lamaannuksen kautta totaallisen voimattomaksi. Äidilläni on syöpä. Mahtavaa, eikö näitä kipuja voisi jo vähentää? Melkoista tykitystä on viimevuodet olleet. Nyt olen jutellut omahoitajani ja psykiatrini kanssa ja lääkitystä on lisätty. Pääsin siis takaisin rakkaille sivuilleni.

Kivun määrä ei ole vakio.

Päivityksissäni saattaa äitini sairaus vilahdella tästä eteenpäin. Äitini on minulle elämänlanka, se joka pitää minua paikoillani ja suunnattoman rakas. Tämä on jo toinen kerta kun äitini on käymässä sotaan isoa S:ää vastaan, tällä kerralla vaan laatu on eri. Pelko on suuri. Toivotaan parasta joka tapauksessa, vaikka olenkin huono näkemään asioita positiivisessa valossa. Pakko yrittää.



Nyt kuitenkin eteenpäin aiheessa. Vuorossa siis yläaste. Mistä sitä alottaisi? No vaikka...
Yläasteelle tultaessa olin jo lähestulkoon eristetty ikätovereitani kiusaamisen takia. Minua piinannut opettaja tietenkin vaihtui yläasteen kiertavän luokkasysteemin tullessa tilalle. Olin kolmetoista vuotias ja ottanut asenteen suojaksi kiusaamista vastaan. Koska olin verbaalisesti lahjakas, laitoin suullisesti kiusaajille kampoihin. Pukeuduin mustiin bootseihin, revittyihin housuihin, niitteihin, ketjuihin, hakaneuloihin ja minulla oli violetit hiukset. En kuitenkaan ollut häirikkö. Pidin koulusta ja opiskelusta joten yleisesti minulla oli ihan hyvät välit opettajiini. Jos minua ei kammattu vastakarvaan, oli kanssani helppo tulla toimeen. Yksinäisillä välitunneilla kuuntelin musiikkia ja luin kirjoja. Olin kirjojen suhteen kaikkiruokainen, mutta erityisesti runoteokset ja filosofien esseet kiinnostivat minua. Tietenkään en huokuttanut yhtään uusiakaan tuttavuuksia, kun käyttäytymiseni ja ulkonäköni olivat niin erottuvia siitä "yleisesti hyväksytystä".

Sitten luokallemme siirtyi uusi oppilas, Alma. Alma ei myöskään sopeutunut joukkoon kovin helposti. Hän oli herkkä, hullun ujo tyttö, jota oli kiusattu koko kouluajan ja jonka perhe oli hajalla. Hän oli viettänyt aikoja perhekodeissa sisariensa kanssa koska vanhemmat olivat kyvyttömiä huolehtimaan heistä. Löysimme tisistamme jotain samaa. Täytyy sanoa että meillä oli todella hauskaa! Alman huumorin taju oli aivan uskomaton ja nauru tarttuva kunhan ujouden läpi ensin pääsi. Ennen hiljaisista välitunneista tuli pian hysteeristä naurua ja musiikin luukuttamista. Me pidimme samoista asioista (Almakin kirjoitti), samanlaisesta musiikista ja jopa taustoissamme oli tietynlaisia yhtäläisyyksiä. Olimme erottamattomat. Alma teki elämästäni siedettävää.

Samaan aikaan kotielämässämme oli noussut uusi uhka. Yhden ystäväperheemme tytär oli tullut äitini luokse kertomaan, että häntä käytettiin seksuaallisesti hyväksi. Tekijä oli hänen oma vanhempi veljensä. Tässä vaiheessa tyttö oli jo aikuinen, naimisissa ja hänellä oli omakin tytär. Siksi hän olikin niin kauhuissaan; koska oli alkanut huomata hyväksikäytön jälkiä omassa tyttäressään. Äiti kehotti hakeutumaan poliisille ja pitämään tytön kaukana enostaan, minkä he tekivätkin.

Tytön perhe ei kuitenkaan katsonut kehoitusta hyvällä. He eivät suostuneet näkemään totuutta ja syyttivät äitiäni valehtelusta ja että hän oli harhaanjohtanut heidän tyttärensä. He väittivät että äiti oli perustanut jonkin satanistisen kultin johon oli johdatellut heidän tyttärensä perheineen. Äitini oli kuulemma ylipapitar. He syyttivät äitiä lasten hyväksi käytöstä ja väitti äidin ja isän käyttäneen minua ja veljeäni hyväksi. Syytteitä lensi puolin ja toisin. Oikeuden käynti kaikkine syytteineen kesti yli kahdeksan vuotta! Se on suomen oikeuslaitokselle jo paljon. Minäkin annoin todistuslausuntoni, että ei, minun perheeni ei TODELLAKAAN ole käyttänyt minua hyväksi eikä ketään muutakaan.

Loppujen lopuksi perheemme voitti tietenkin jokaisen syytteen ja rangaistukset tippuivat toiselle osapuolelle, mutta kaikki oli ohi, olin jo lukiossa. Joten Yläasteella stressitasot perheessämme olivat todella korkealla. Pelotti mennä kaupoillekin. Kerran sain juosta kauppakeskuksen halki kiljuva nainen perässäni. "Muista johanna, ettei sun tarvitse mennä pimeän puolelle! Sun äitisi on SYNTINEN, KUULITKO! Koko perheen pitäisi hävetä!!" Akka huusi kuin viimeistä päivää ja minä soitin poliisille ennen kuin sain naisen pois kimpustani.

Äitini ja isäni kuuluivat seurakuntaan, heidät heitettiin sieltä ulos koko hässäkän takia koska "julkisuus" oli huonoa ja koska toinen perhe panetteli meitä niin paljon että juorut levisivät kuin kulovalkea. Seurakunta päätti heittää meidät ulos koska toinen perhe oli Suuri Lahjoittaja, raharikkaita kun olivat. Opin nopeasti, että seurakunnat ovat täynnä valtaa ja rahaa eivätkä hengellisyyttä. Tähän johtopäätökseen minä tulin. En väitä että kaikki seurakunnat olisivat näin korruptoituneitta, mutta koska ihmiset pyörittävät seurakuntia, ja uskoni ihmiskuntaan on karissut, en kykene näkemään näissä rakenteissa enää mitään hyvää. Pahoitteluni.

Joten siis koulu ja Alma olivat valoa tunnelissani. Olimme kummatkin masentuneita. Almalla alkoi olla suuri viehtymys neuloihin jo tässä vaiheessa, sen olisi ehkä pitänyt varoittaa minua. Alma etsi ja mietti keinoja saada päätä sekaisin. Kaikki alkoi suhteellisen viattomasti, ikäänkuin leikkinä, Vähän pöllittyä viina. Pari tupakkaa. Mietiskelyä pillereiden vaikutuksista. Huhuja yskänlääkkeistä. Sitten muka hauskasti kymmenisen allergialääkettä. Ja sitten buranaa ja siitä se lähti. Hengailin Alman kanssa juna-asemilla ja pian meille myytiin ensimmäiset pillerit. Kaikki jatkui tasaista tahtia alaspäin. Käytin kuitenkin aineita aina hieman maltillisemmin kuin Alma. Almalla näytti olevan periaate, kaikki tai ei mitään.

Koko kahdeksas luokka meni aika sumussa. Numeroni kokivat vain pienen notkahduksen. Kävin tunneilla juuri sen verran kuin tarvitsi. Minun ei tarvinnut opiskella saadakseni hyviä numeroita kokeista, koska olin lukenut niin paljon eri aiheiden kirjallisuutta. Almalla kuitenkin nuperot tipahtivat rajusti. Alma myös pinnasi enemmän. Päivät olivat tylsiä ilman almaa mutta olin alkanut löytää jotain hyvää itsestäni. Kirjoittamisen. Se oli jotain jota todella osasin. Ysin tullessa aloin viettää enemmän ja enemmän aikaa ilman aineita, koska kirjoittaminen aineissa ei koskaan tuottanut hyvää materiaalia mikäli nyt kykenin kirjoittamaan. Alma taas oli enemmän ja enemmän aikaa poissa.



Tutustuin yhteen luokkalaiseeni ja aloin viettää aikaa hänen kanssaan. Niina oli älykäs ja järjestelmällinen, jotain sellaista jota olin jo alkanut kaivata. Hän tutustui kirjoituksiini ja sanoi että voisin jatkaa sillä tiellä myös lukiossa. Kai sitä nyt olisi jotain äidinkielen lukioitakin. (Heureka!) Kunnianhimo oli sytytetty. Löysinkin pian täydellisen vaihtoehdon: luovan kirjoittamisen lukio. Asuminen oli internaatti muotoista (sisäoppilaitos) ja koulu sijaisti yli 200 km päässä nykyisestä kodistani. Se olisi yhtä hyvin voinut olla taivas. Pois tuhoavista ympyröistä, paikka jossa voisi alkaa itsenäistymään, ja jossa uppoutua kirjoittamieen. Täydellinen.

Tosin hakeminen oli vaativaa. Ensin lähetettiin väh. kolme tekstiä jotka arvioitiin. Sitten eteenpäin pääseneet pääsivät ryhmähaastatteluun ja lopulta yksilö haastatteluun. Kuukautta ennen koulun alkua tulisivat vastaukset siitä pääseekö sisään vai ei. Pelotti hirveästi mutta olin jo valinnut sen tien. Niinpä valmistelin tekstit ja lähetin ne. En hakenut mihinkään muuhun lukioon, tai ammattikouluun koska olin niin ehdottomasti päättänyt että tuo koulu olisi minun paikkani. Aloin puhua asiasta ja ehkä tulevasta muutostani äidilleni. Olihan se melkoinen järkytys hänelle, muttä hän ymmärsi valintani. (Sitä en kertonut että en ollut muihin hakenutkaan.

Samalla aloin tehdä keikkatöitä lastenhoitajana ja ties missä. Minulla oli jonkun verran säästöjä ja päätin hankkiä lisää. Olin nimittäin päättänyt lähteä yhdeksännen luokan päätyttyä interrailille. Tähän mennessä olette varmaan huomannut sen, että osaan olla todella päättäväinen ja suorastaan jääräpäinen jos saan jonkun idean tarpeeksi vahvasti mieleeni. Niinpä minä raadoin. Suunnittelin matkareittini ja esittelin idean äidilleni. Siitähän oli sota syntyä. Onneksi äiti rauhoittui kun kuuli etten suinkaan ole yksin lähdössä. Mukaani tulisi Pilvi, pitkäaikainen perhe tuttu. Ikää Pilvillä oli 23, joten hän voisi pitää minusta huolta. Tiedän hyvin ettei monikaan vanhempi olisi antanut lupaa silloinkaan, mutta äitini oli melkoinen rohkelikko ja radikaali itsekin, ja hän luotti Pilviin. Ja hän luotti myös minuun. Joten äitini lupasi että saisin lähteä jos hankkisin rahat itse. Joten minä tein töitä. Ja minähän keräsin ne rahat! Lähtö häämöttäisi seuraavana päivänä koulun päättäjäistä, Runollista! :)

Sitä ennen kuitenkin sain kutsun haastatteluihin kirjoittajakouluuni. Äitini kyyditsi minut sinne. Ryhmä haastatteluni meni mielestäni ihan hyvin. Yksilö haastatteluissa oli todella kiperiä kysymyksiä. Siellä kysyttiin esimerkiksi sitä antaisinko luokkalaiseni ilmi huumeiden käytöstä opettajille. Vastasin rehellisesti: En paljastaisi vaan kokeilisin puhua tyypille itselleen. Jos koulunkäynti huonontuisi opettajat varmaan itse huomaisivat jotain, koska kyseinen koulu on niin pieni (vain päälle 50 oppilasta). Mutta en myöskään suojelisi tekiää paljastumiselta.

Kun haastattelu päättyi kipusin äitini autoon ja itkin koko kotimatkan. Olin totaallisen varma että olin pilannut kaikki mahdollisuuteni opiskelupaikkaan typerällä suoruudellani. Olin jonkun aikaa maassa mutta sitten päätin haistattaa koko hommalle paskat. Olin lähdossä interrailille 16 vuotiaana, olihan sekin jo jotain.


Siinä taas tämänkertainen päivitykseni. Tarinaa tuntui riittävän. :D Seuraavankerran aloitamme lukio aikaa. Ne vuodet olivat monella tapaa elämäni parhaimpia ja pahimpia. Mutta niistä lisää seuraavalla kerralla.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Ala-asteesta

Jälleen palailen mustesivuilleni. On taas yksi uneton yö tiedossa. Taivaalla nimittäin jollottaa täysikuu. Jotkut sanovat että sellainen kuin kuuhulluus on vain taikauskoa tai opittua tapaa. Mutta miksei joku sellainen voima joka liikuttelee maailman meriä voisi vaikuttaa myös ihmismieleen ja käyttäytymiseen? Niin tai näin, minä olen pikkumuksusta asti valvonnut täysikuuta edeltävänä sekä täysikuu yönä. Eikä tuo tapa näyty haihtuvan millään lääkityksellä. En tosin koskaan ole syönyt ihan virallisia unilääkkeitä, mutta ei kahden yön valvominen ole niin paha tapa, että siihen nyt välttämättä tarvitsisi puuttua. No kuitenkin, asiaan. Vuorossa siis menneisyyden valottamista kouluajasta eteenpäin.

Ala-asteen voin ohittaa melko nopeasti. Pärjäsin melko hyvin koulussa, vaikka en uskaltanutkaan tuoda kavereita kotiin isän juomisen takia. Isä oli sairaseläkkeellä ja nukkui pitkälle päivään. Yleensä alasti musiikkihuoneen (huone jossa oli isot hifi- laitteet ja tuhansien cd- levyjen kokoelma) sohvalla, kuorsaten kovaa ja haisten. Suihkut olisivat jääneet isältä varmaan kokonaan väliin ellei äiti olisi aina välillä ollut tiukkana ja pakottanut isän pesulle. Lisäksi tyhjiä pulloja oli joka puolella. Totuin nopeasti siivoamaan pullot kun pääsin kotiin, jos äiti ei ollut vielä ehtinyt olleessaan veljeni kanssa Lastenlinnassa tai jossain muualla. Samalla jatkui edelleen sekakäyttö ja kotoolta karkaamisrumba. Isä huusi kovempaa ja paiskoi useammin tavaroita.

Erään kerran hän kutsui minut viettomasti alakertaan. "Isin tyttö" hän huusi kun olin juuri menossa nukkumaan. "Tule käymään täällä!" Tottakai minä menin koska isä kuulosti turvalliselta. Kun pääsin perille isä tarrasi munua käsivarsista. Hänen silmänsä seisoivat ja kiiluivat tavalla josta tiesi, että lääkkeitä oli tullut otettua reippaalla kädellä. Hän huusi minulle niin että sylki roiskui: "HÄIVY! HÄIVY TÄÄLTÄ KUULITKO! MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ TEEN SULLE! HÄIVY!" Voitte varmaan ymmärtää että kahdeksan vuotiaalle tytölle tuollainen on melko järkyttävää. Pitkään aikaa jälkikäteen en kestänyt kuulla koko "häivy" sanaa. Nyt aikuisuudessa, jos olen todella raivoissani huudan HÄIVY kuin aseena. Silloin aina pelästyn. Tunnen itseni likaiseksi kun alennun niin alhaiselle tasolle ja pelästyn sitä mahdollisuutta että minusta on tulossa samanlainen kuin isäni. Se jos mikä karkoittaa yöunet, uskokaa pois.

Mutta kuten jo mainitsinkin, ala-aste 1-3 luokat menivät minulla melko hyvin. Kuten arvata saattaa loistin aine kirjoituksessa, kun luovuuteni laukkasi niin kovalla vauhdilla. omiin maailmoihinsa katoaminen tuli hyödylliseksi taidoksi, paitsi tosielämässä, myös äidinkielessä. Koulu myös johti minut kirjojen pariin. Ronja ryövärin tytär oli ensimmäinen kirjastoautosta (kyllä asuimme niin maalla) lainaamani teos ja kuuluu edelleen lempikirja- listaani. Olin tasaisesti hyvä kaikissa aineissa. Englanti oli minusta kiinnostavaa musiikin takia. Pihistelin isän cd-levy kokoelmista levyjä Elvikseltä, Johnny Cashilta, Pink Floydilta jne. Halusin kovasti ymmärtää mitä lauluissa sanottiin joten käänsin kappaleita sanakirjan kanssa yksi-sana-kerrallaan. Sellainen olen aina ollut. Tiedon janoinen ja sitkeä. Ehkä se on yksi niistä asioista jotka pitävät minut hengissä.

Nelosluokalla siirryimme isompaan kouluun kun pikkuruinen kyläkoulumme lopetettiin. Muutos oli melko suuri, varsinkin kun tuli niin paljon uusia tuttavuuksia. Nelosluokka meni ohi huristen, paljonuutta mutta onneksi vanha opettaja. Hetkittäin sain osakseni pientä kiusaa, mutta en mitään kunnollista koulukiusaamista. Sitten tulikin jo 5.-6. luokka. Opettaja vaihtui kun vanha jäi eläkkeelle. Minulle vaihto ei tuonut mukanaan mitään hyvää. Ennen pitkää jouduin opettajani silmätikuksi. Hänellä oli auktoriteetti ongelmia heti alussa luokan villeimpien kanssa. Hän huusi kuin riivattu saadakseen huomion eikä oikein onnistunut. Sitten hän alkoi houkuttää koko luokkaa yhden lapsen virheestä. Sekös minua kyrpi. Olin aina ollut hirveän herkkänä oikeuden mukaisuudesta ja minun kirjoissani opettajan toiminta oli kaikkea muuta. Joten minä sanoin sen. Minä sanoin: "Tämä on tosi epäreilua! Miksi me viittittäis totella sua ja käyttäytyä hyvin ku tiedetään että siitä ei mitään hyötyä! Sä kuitenkin rankaset meitä jostain mitä me ei olla tehty!". Yllättäen opettaja ei oikein riemastunut tästä. Joten siis jouduin hyvin pian mustalle listalle. Muut lapset huomasivat, että opettaja etsi minusta virheitä jatkuvasti, joten olin vapaata riistaa. Pää asin kiusaaminen oli pilkkaamista, haukkumasanoja ja -nimiä. Ikävää silti. Vetäydyin kirjamaahan.

Tässä historiikki päivitys tältäkertaa. Seuraavan kerran aiheesta ylä-aste. Tuo huomattavan riemullinen aika kaikille nuorille ihmisille. Joopa joo. Tuli kyllä todella pitkä postaus. Toivottavasti kestätte lukea! :)

torstai 21. maaliskuuta 2013

Lukemista



Tässä on muuten pari teosta jotka kannattaa katsastaa ja lukea jos aihe (vakava masennus) kiinnostaa. Ovat omakohtaisia kokemuksia eivätkä vain tieteellistä selontekoa. Lisäksi kirjoissa ei toitoteta mitään erilaisen ajattelun voimaa, jonka avulla psyykkisestä sairaudesta noin vain parannutaan. Suosittelen ehdottomasti.

Miksi kirjaan, miksi en vain elä nyt

Koen tarvetta selittää miksi olen alkanut niin järjestelmällisesti käymään elämäni vaiheita läpi. Älkää pelätkö, ei tämä blogi ole vain muistelmien kirjoittamista, mutta olen miettinyt jo pitkään että asioiden "ääneen" sanominen voisi olla minulle hyödyllistä. Ne saavat lihaa luiden päälle ja muuttuvat likaisista ja ahdistavista "poistyönnettävistä" asioista joksikin... En tiedä miksi... joksikin jonka pystyy joskus käymään läpi? Jonka kanssa on joskus mahdollista elää? 

Pelkän mahdollisuudenkin takia minun yritettävä. Olen kauan, aivan liian kauan antanut tämän sairauden talloa itseäni ja viedä minne se vain on mielinyt. Olen niin väsynyt, että tartun viimeiseen oljenkorteeni. Niinkuin nurkkaan ahdistettu villieläin käyn kiinni, hyökkääminen on viimein paras puolustus. Olen valmis ajamaan itseni syvemmälle silläkin uhalla, että valahdan sairaudessani huonompaan tilanteeseen. Luotan siihen että hankin tarvittavaa apua kuitenkin ajoissa. 

Päättäväisyyteni ei poista sitä tosiasiaa, että pelko kulkee mukanani jatkuvasti kun kirjoitan seuraavaa sanaa ja taas seuraavaa. Ja epäilys siitä palaako tämä viimeinen voimanpuuska ennen kuin olen tarpeeksi tukevalla maaperällä on aivan aiheellinen. Mutta niinkuin on sanottu :

Alea iacta est!
Arpa on heitetty.


Menneisyyden alku

Menneisyys. Menneet eivät koskaan ole täysin menneitä vai mitä? Jotkut vain unohtavat enemän kuin toiset tai ainakin uskottelevat itselleen niin. Minä taidan olla niitä tapauksia joille nykyisyyskin on sumeampi muisto kuin jo menneet tapahtumat.

En tietenkään voi käydä koko historiikkiani tässä läpi, enkä edes halua. Kerron vain muutaman merkittävän tapahtuman tai aiheen jotka koen tärkeäksi mainita.

Lapsuuteni oli melko normaalia ja onnellista 5. ikävuoteeni asti. Silloin isäni ratkesi ryyppäämään. Äitini oli mennyt tietämättään alkoholistin kanssa naimisiin. Samoihin aikoihin minulle syntyi pikkuveli. Äitini kuitenkin huomasi, ettei veli ollut aivan niinkuin muut ikäisensä ja alkoi selvittämään asiaaa. Pikkuveljeni todettiin kärsivän Asperger- syndroman vahvinta lajia. Kun tutkimusta laajennettin todettiin syndrooma myös Isälläni.

Jokin tässä asiassa oli isälleni täysin mahdotonta käsitellä ja hän turvautui pulloon entistä tehokkaammin. Lisäksi mukaan tuli myös sekakäyttö reseptilääkkeiden kanssa. Nämä olivat pelottavia aikoja perheessä. Karkuun juoksua öisin, erilaisia turvakoteja. Turvattomuutta. Isäni oli taitava sanojen kanssa ja erittäin väkivaltainen verbalisesti. Hän osasi halutessaan olla todella julma. Jostain syystä hän ei kohdistanut ivaa ja pilkkaansa koskaan veljeeni, ainoastaan minuun ja äitiini. Jonkin sortin naisvihasta oli kai kysymys. Fyysisesti hän ei koskenut meihin, mutta uhkaili väkivallalla ja tuhosi huonekaluja. Lähdimme kyllä aina hyvin nopeasti karkuun kun kohtaus oli tulossa, joten en osaa sanoa olisi hän käynyt päälle jos olisimme jääneet kotiin.

Tämän kaiken lisäksi minua käytettiin seksuaallisesti hyväksi. Tekijänä oli isäni ystävä. Se tapahtui vain kerran mutta rampautti mieleni hyvin tehokkaasti. Asia ei tullut suoranaisesti esille, mutta äitini epäili jotakin hämärää ja ei enää koskaan jättänyt minua yksin kyseisen henkilön kanssa. Lopulta mies ei enää käynyt meillä ja ystävyys päättyi.

Asuimme maalla jossa elinpiiri oli aina melko pieni. Lähin ikäiseni ystävä oli automatkan päässä, joten leikin paljon yksinäni metsissä ja jättimäisessä puutarhassamme. Opin nopeasti turvautumaan mielikuvitukseen asioiden läpikäynnissä ja itseni lohduttamisessa. Heti kun opin lukemaan uppouduin kirjoihin ja aloin myös saman tien kirjoittaa omia tekstejäni. Se oli tapani tarkastella maailmaa ja paikkaani siinä. Turvasatama. Mikä jatkuu edelleen.

Aloitin kirjoittamalla menneisyydestäni varhaislapsuuttani ylös. Seuraavassa käyn läpi koulu aikaa. Tämän on pakko tapahtua tipottain koska näiden sanojen kirjoittaminen tuntuu hyvin kipeältä. Olen tällähetkellä kuin kertojan roolissa en niinkään kokijan. En ole ikinä kirjoittanut menneisyyteni tapahtumia ylös. Hyppy tyhjyyteen. Kunhan olen saanut tapahtumat ylös kyllä minä täältä esiin tulen ihan omana persoonanani, malttakaahan vain. Mutta sitä ennen.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Aloitan jotakin.

Se on ensimmäinen ajatukseni kun luon tätä blogia. Aloitan jotain johon aion sitotua. Se on minulle pelottavaa. Kun aloittaa jotakin ottaa samallaan itselleen lisää velvollisuuksia, ja tunnetusti olen niissä tätä nykyä hyvin huono. Siksihän minä tähän pisteeseen elämässäni jouduinkin... No nyt hyppään asioiden edelle jo hyvän matkaa.

Ensin olisi kaiketi hyvä kertoa miksi aloin kirjoittamaan tätä blogia ja miksi juuri nyt. Lyhyt vastaus tähän on, että olen vakavasti masentunut nuori nainen, jonka ainoa vakaa hyvä asia elämässä on ollut kirjoittaminen ja siitä kumpuava omanarvon tunto. Kunnes aloin valua jo ennestään vakavassa masennuksessa sinne toivottoman puolelle, jolloin kirjoittaminen muuttui hyvin hyvin vaikeaksi. Joka puolestaan johti erittäin konkreettiseen itsemurhan suunnitteluun ja melkein toteutukseen. Nyt olen akuuttihoidossa psykiatrisella poliklinikalla, otan lääkkeni kiltisti jne, eikä sekään tuntunut riittävältä. Kirjoittaminen. Siihen aina lopulta palataan. Sanojen laittaminen painettavaan muotoon tekee valheistakin totta. Tämän blogin funktio on olla lääke, terapeutti, ystävä, likaämpäri, unirätti yms mitä koen milläkin hetkellä tarvitsevani. Tämän blogin tarkoitus on täyttää minua sisältä.

Tässä lyhyesti siis ensimmäinen päivitys siitä miksi kirjoitan. Seuraavan kerran avaan kaikkea mikä liitty kironsanan: Menneisyys. Ei tätä voisi tehdä ilman menneisyyden kertailemista ainakin pinnallisella tasolla, joten parempi kiskaista se sisikunnasta ulos mahdollisimman pian, niinkuin laastarin. Tai leipäveitsen.