Tulevaisuus on ehkä jollain tapaa parempi kuin 90- luku!

Huomenna toinen tutustumiskäynti tulevan psykoterapeuttini kanssa. Tulevan juurikin siksi että olen päättänyt valita hänet. Ja hän jo sanoikin että ottaisi minut mielellään asiakkaakseen joten siltä puolelta asia onkin jo selvä. Sitten vielä helvetin esikartanoon paperit. (Tällä tarkoitin siis Kelaa, tuota hakemusten joutomaata). Ja voila! Olen pitkäaikaisessa psykoterapiassa. Hienoa hienoa.

Olen myös miettinyt tuota koulutusta. Minullahan siis on yksi koulu kesken ja alustavasti olen puhunut psykarin kanssa että jatkaisin tänä syksynä jonkinlaisella helpotetulla aikataululla. Mutta se vaan tuntuu aivan liian raskaalta. En koe olevani vielä kykeneväinen niin suureen vastuuteen ja kykenemiseen. En vain kykene. Sittten jätän hoitamattta tehtäviä ja jään pois tunneilta kun en vain jaksa ja pysty, ja sekös lisää syyllisyyttä jne. Paluun lykkääminenkin tuntuu taas vähän pettymykseltä. Halusin niin kovasti uskoa että pystyn. Että jaksan! Mutta enhän minä sitten jatsanutkaan. Yllätys.

Muistelinpa että olin tämän blogin kuvauksessa kirjoittanut että tarkoitus tässä blogissa EI ole surkutella elämääni vaan jotain aivan muuta. Mutta tässäpä sitä ollaan inisemässä. Joskus tämä helkkarinmoinen masennus ja muu mukava tulee vain niin yli. Monet varmaan tietävät kyllä tunteen.

Jotain vähän pirteämpää? No olen kotona koomatessani töllötellyt netflixin kautta Siskoni on noitaa. Jotenkin hypnotisoivaa heittäytyä sarjaan jota on seurannut pieni iäisyys sitten. Uskomattoman tenhoavaa katsoa tuota 90- luvun tyyliä! Kunnon nauruja ja myötähäpeää on riittänyt. En ollut liian nuori tekemään joitain samoja asu- ja meikki mokia. Apua.

Sanoja ei ole, kuvia on.

Mikään ei ole hyvin elämässäni niin kauan kuin olen itse siinä.

En sitten saanut annettua kirjettä. Akin luona juteltiin ihmissuhteista ja Aki sanoi tämän lannistavan lauseen:  "Minusta ihmissuhteet on totaallista paskaa. Ihanaa paskaa, mutta paskaa kuitenkin. Kaikki se kipu... ei maksa vaivaa.". Joten niin. Taidanpa odottaa vielä jonkin aikaa kunnes pakit eivät ole niin satavarmat. Kunnes ehkä olen unohtanut tämän mielipiteen ja heittäydyn ansaan. Ehkä näin.

Ja sitten. No. Tielleni saapui taas mahdollisuus. Siis alkaa käyttää lääkkeitä aivan väärin. Ja siis kyseinen ihminen kuulostaa karkkikaupalta. Kaikkea ja mitävaan ja paljon. Kieltäydyin. Hyvä minä.

Mielessä pyörii itsensä tuhoaminen. Juurikin tuollaisilla tavoilla jotka tuhoaisivat kaiken mahdollisen edistyksen jonka olen mahdollisesti saanut aikaiseksi. Ja jolla pilaisin kaiken mahdollisuuden hieman parempaan. Elämään tai mihinkään. Taas älytön tarve rankaista itseään. Ihan vain siitä että olen olemassa. Ikäänkuin en ansaitsisi mitään hyvää. Yhtään.

Tiedän tietoisesti että eihän se näin ole. Mutta. Mitenkäs senkin sitten sisäistäisi. Ja kun vielä jaksaisi yrittääkin.

Rohkeuden keräämistä ja terapeuttia

No nyt olen sitten käynyt ensimmäisellä tutustumikäynnillä ehkä tulevan psykoterapeuttini luona. Päällimmäiset tunnelmat..

Ihan positiivinen kokemus. Terapeutti oli hyvin rauhallinen ja pehmeä ääninen. Hetken mietin että josko jopa hieman liian pehmeä minulle, mutta sitten mietin että juuri rauhallista ja tyynnyttävää terapeuttia saatan kaivata, kun aletaan avaamaan vanhoja kipuja.

Terapeutti kertoi myös eri tavoista ja tekniikoista joita hän joskus käyttää terapian eri vaiheissa. Ne kuulostivat aivan järkeviltä ja jopa mielenkiintoisilta. Kyseinen terapeutti on erikoistunut trauma terapiaan joka on iso plussa. Ehkä tämä on "se oikea" minulle. Sovimme myös toisen tapaamiskerran jolloin voin vielä miettiä asiaa.

Paniikkikohtauksien lista sai yhden loven lisää tostain ja perjantain välisenä yönä. Ei kyllä yllättävää, kun ottaa huomioon mitä kaikkea oli alla. Olin ollut siellä tutustumistapaamisessa. Olin valvonut yli 32 tuntia, en ollut syönyt ja kaiken kukkuraksi join itseni vielä humalaankin. Hemmetin fiksua ja saihan siitä sitten kärsiäkin. Kunnollinen paniikkikohtaus joka rauhoittui vasta  600 mg:llä ketipinoria. Sitä ennen olin onnistunut raapimaan päänahkani kyllä jo verille. Juhuu.

Nyt toivuskelen koko tapahtumasta ja minun olisi jo hyvä aloittaa pakkaaminen. Maanantaina lähtö pohjanmaalle piilomökkiin kirjoittamaan ja sieltä sitten Akin luokse. Odotan sitä kyllä kovastikin. Olen kirjoittanut Akille kirjeen jossa päskäytän kaikki häntänkohtaan tuntemat tunteeni paperilla. Olen liiaksi pelkuri että saisin ne suustani ulos, niin päätin kääntyä tutun ilmaisumuodon puoleen.

 En ole vielä varmasti päättänyt annanko kirjeen Akille, mutta se olisi vähän suunnitelmissa. Ajattelin teatraalisesti jättää Akin junalaiturille kirje käsessään ja itse hurauttaa takaisin Helsinkiin. Saisi sitten ihan rauhassa miettiä kirjeen sisältöä ja minun ei tarvitse olla näkemässä mitä tapahtuu. Kuulen sitten kun hän on päättänyt, mutta en joudu kuulemaan vastausta heti.

Toivon kai jonkunlaista merkkiä ja rohkaisua Akin puolelta. Jotain mikä taas varmentaisi omia tuntemuksiani siitä että meillä saattaisi hyvinkin olla jotain ystävyyttä enemän. Toivottavasti saan jotakin sellaista.

Ja toivottavasti vastaus olisi halutun lainen.