maanantai 20. huhtikuuta 2015

Sieluni oletko ollut, mieleni minne menet, elämäni missä olet.

No nyt on taas se tilanne, että päässä on niin suunnattomasti ajatuksia etten oikein osaa muotoilla tänne kunnollista tekstiä. Mutta plääh, yritetään.

Tänään on ollut surun täyteinen päivä. Olen purrut kyyneleitä palasiksi sellaisella voimalla, että kohta takaisin rakennetut hampaanikin rikkoutuvat.
--> Juu siis minulla on ylhäältä edestä kaikki käytännössä "tekohampaita", eli posliinia ja plastiikkia yhden väkivallan teon seurauksena. Tämä tapahtui lukioaikoina jo, joten tottunut jo olen, Tulee vain aina tähän aikaan enemän mieleen, kun "vuosipäivä" lähestyy. Vappu.

Koen myös tällähetkellä melkoista syyllisyyttä kaikesta. Syyllisyys on minun elämässäni ollut aina vahva tunne. Tosin terapeuttini yrittää saada minut erottomaan erot häpeäkokemusten ja syyllisyyden välillä. Häpeä kun usein muuntautuu kokijan sisäisessä kokemusmaailmassa syyllisyydeksi. Ja tunnen ja koen kumpaakin tunnetta tarpettoman helposti ja voimakkaasti. Itse asiassa, en osaa elää ilman häpeää. Se on ollut osana joka päiväisessä elämässäni jo siitä asti, kun lapsena aloin häpeämään hyväksikäyttöäni. Ja jotain niin kietoutunutta omaan minä kuvaan on vaikeaa leikata irti. Syöpä.

Häpeä on tunne-elämän syöpä.

Ja epilepsia.

Minä ainakin olen niin väsynyt joka päiväisiin lamauttaviin häpeä kohtauksiin jotka lamauttavat. Joskus jopa päiviksi kaikesta kontaktista toisiin ihmisiin. Usein vähintään vuorokaudeksi. Minulla on itseasissa aika vähän päiviä jolloin kykenen osallistumaan elämään. Tai pitämään yhteyttä kehenkään. Ja jos ja kun "ryhdistäydyn" se vie taas neljän seinän sisään ainakin vuorokaudeksi.

Olen väsynyt. Niin kovin väsynyt.

Ja naamakirjat ja kaikki sosiaalinen media on ollut niin suunnattoman vihan täyteistä vaalien alla ja pahasti näyttää, että sama jatkuu kuumana vaalien jälkeenkin (ainakin) hetken. Minua ahdistaa siis käydä millään näistä sivuista. Olen poliittisesti siis kyllä "aktiivinen" ja valmis keskustelemaan, mutta en vain kestä kaikkea sitä raivoa ja vihapuhetta. Kaikken hyväksymättömyyttä. Ihmisten haluttomuutta ajatella ketään muuta kuin itseään. Kykenemättömyyttä astua toisen saappaisiin. Ahdistavaa ja synkkää. Joten "maailman tuskani" takia en vain pysty enää oleilemaan näillä foorumeilla.

Eikö myötätunto ulotu enää omaa kokemuspiiriä kauemmaksi tässä maassa?

(Niin ja helkkari kun ahdistaa se, että hoitaja ja lääkäri psykiatrisella poliklinikalla kyselee jatkuvasti, että minkä diagnoosin arvelen itselläni olevan. Minä! Eikö minun pitäisi olla potilas? Ei kai niitä diagnooseja tilailla kuin pizzaa!?)

Olen katsonut tänään muutamia dokumentteja psykologian aiheista. Paljon niissä on ollut myös eri asteisia suljettuja hoitopaikkoja aihe alueen tiimoilta... Mikä minussa on vikana kun kadehdin siellä asustavia potilaita ja kaipaan samanlaiseen ympäristöön?