Tulevaisuus on ehkä jollain tapaa parempi kuin 90- luku!

Huomenna toinen tutustumiskäynti tulevan psykoterapeuttini kanssa. Tulevan juurikin siksi että olen päättänyt valita hänet. Ja hän jo sanoikin että ottaisi minut mielellään asiakkaakseen joten siltä puolelta asia onkin jo selvä. Sitten vielä helvetin esikartanoon paperit. (Tällä tarkoitin siis Kelaa, tuota hakemusten joutomaata). Ja voila! Olen pitkäaikaisessa psykoterapiassa. Hienoa hienoa.

Olen myös miettinyt tuota koulutusta. Minullahan siis on yksi koulu kesken ja alustavasti olen puhunut psykarin kanssa että jatkaisin tänä syksynä jonkinlaisella helpotetulla aikataululla. Mutta se vaan tuntuu aivan liian raskaalta. En koe olevani vielä kykeneväinen niin suureen vastuuteen ja kykenemiseen. En vain kykene. Sittten jätän hoitamattta tehtäviä ja jään pois tunneilta kun en vain jaksa ja pysty, ja sekös lisää syyllisyyttä jne. Paluun lykkääminenkin tuntuu taas vähän pettymykseltä. Halusin niin kovasti uskoa että pystyn. Että jaksan! Mutta enhän minä sitten jatsanutkaan. Yllätys.

Muistelinpa että olin tämän blogin kuvauksessa kirjoittanut että tarkoitus tässä blogissa EI ole surkutella elämääni vaan jotain aivan muuta. Mutta tässäpä sitä ollaan inisemässä. Joskus tämä helkkarinmoinen masennus ja muu mukava tulee vain niin yli. Monet varmaan tietävät kyllä tunteen.

Jotain vähän pirteämpää? No olen kotona koomatessani töllötellyt netflixin kautta Siskoni on noitaa. Jotenkin hypnotisoivaa heittäytyä sarjaan jota on seurannut pieni iäisyys sitten. Uskomattoman tenhoavaa katsoa tuota 90- luvun tyyliä! Kunnon nauruja ja myötähäpeää on riittänyt. En ollut liian nuori tekemään joitain samoja asu- ja meikki mokia. Apua.

Sanoja ei ole, kuvia on.

Mikään ei ole hyvin elämässäni niin kauan kuin olen itse siinä.

En sitten saanut annettua kirjettä. Akin luona juteltiin ihmissuhteista ja Aki sanoi tämän lannistavan lauseen:  "Minusta ihmissuhteet on totaallista paskaa. Ihanaa paskaa, mutta paskaa kuitenkin. Kaikki se kipu... ei maksa vaivaa.". Joten niin. Taidanpa odottaa vielä jonkin aikaa kunnes pakit eivät ole niin satavarmat. Kunnes ehkä olen unohtanut tämän mielipiteen ja heittäydyn ansaan. Ehkä näin.

Ja sitten. No. Tielleni saapui taas mahdollisuus. Siis alkaa käyttää lääkkeitä aivan väärin. Ja siis kyseinen ihminen kuulostaa karkkikaupalta. Kaikkea ja mitävaan ja paljon. Kieltäydyin. Hyvä minä.

Mielessä pyörii itsensä tuhoaminen. Juurikin tuollaisilla tavoilla jotka tuhoaisivat kaiken mahdollisen edistyksen jonka olen mahdollisesti saanut aikaiseksi. Ja jolla pilaisin kaiken mahdollisuuden hieman parempaan. Elämään tai mihinkään. Taas älytön tarve rankaista itseään. Ihan vain siitä että olen olemassa. Ikäänkuin en ansaitsisi mitään hyvää. Yhtään.

Tiedän tietoisesti että eihän se näin ole. Mutta. Mitenkäs senkin sitten sisäistäisi. Ja kun vielä jaksaisi yrittääkin.

Rohkeuden keräämistä ja terapeuttia

No nyt olen sitten käynyt ensimmäisellä tutustumikäynnillä ehkä tulevan psykoterapeuttini luona. Päällimmäiset tunnelmat..

Ihan positiivinen kokemus. Terapeutti oli hyvin rauhallinen ja pehmeä ääninen. Hetken mietin että josko jopa hieman liian pehmeä minulle, mutta sitten mietin että juuri rauhallista ja tyynnyttävää terapeuttia saatan kaivata, kun aletaan avaamaan vanhoja kipuja.

Terapeutti kertoi myös eri tavoista ja tekniikoista joita hän joskus käyttää terapian eri vaiheissa. Ne kuulostivat aivan järkeviltä ja jopa mielenkiintoisilta. Kyseinen terapeutti on erikoistunut trauma terapiaan joka on iso plussa. Ehkä tämä on "se oikea" minulle. Sovimme myös toisen tapaamiskerran jolloin voin vielä miettiä asiaa.

Paniikkikohtauksien lista sai yhden loven lisää tostain ja perjantain välisenä yönä. Ei kyllä yllättävää, kun ottaa huomioon mitä kaikkea oli alla. Olin ollut siellä tutustumistapaamisessa. Olin valvonut yli 32 tuntia, en ollut syönyt ja kaiken kukkuraksi join itseni vielä humalaankin. Hemmetin fiksua ja saihan siitä sitten kärsiäkin. Kunnollinen paniikkikohtaus joka rauhoittui vasta  600 mg:llä ketipinoria. Sitä ennen olin onnistunut raapimaan päänahkani kyllä jo verille. Juhuu.

Nyt toivuskelen koko tapahtumasta ja minun olisi jo hyvä aloittaa pakkaaminen. Maanantaina lähtö pohjanmaalle piilomökkiin kirjoittamaan ja sieltä sitten Akin luokse. Odotan sitä kyllä kovastikin. Olen kirjoittanut Akille kirjeen jossa päskäytän kaikki häntänkohtaan tuntemat tunteeni paperilla. Olen liiaksi pelkuri että saisin ne suustani ulos, niin päätin kääntyä tutun ilmaisumuodon puoleen.

 En ole vielä varmasti päättänyt annanko kirjeen Akille, mutta se olisi vähän suunnitelmissa. Ajattelin teatraalisesti jättää Akin junalaiturille kirje käsessään ja itse hurauttaa takaisin Helsinkiin. Saisi sitten ihan rauhassa miettiä kirjeen sisältöä ja minun ei tarvitse olla näkemässä mitä tapahtuu. Kuulen sitten kun hän on päättänyt, mutta en joudu kuulemaan vastausta heti.

Toivon kai jonkunlaista merkkiä ja rohkaisua Akin puolelta. Jotain mikä taas varmentaisi omia tuntemuksiani siitä että meillä saattaisi hyvinkin olla jotain ystävyyttä enemän. Toivottavasti saan jotakin sellaista.

Ja toivottavasti vastaus olisi halutun lainen.

Pimeä

Ihanaa kun tulee taas pimeää. Olen aina kokenut turvaa pimeässä. En ole koskaan nähnyt hirviöitä siellä, koska tiesin hyvin että pahinta on valoisassa. Varsinkin pimeä metsä. Ihana. Rauhaa silti hengittävä. Paljon piiloja varsinkin kun oppinut kulkemaan maastossa äänettömästi. Kukaan ei löydä ellei itse halua löytyä. Olen niitä harvoja ihmisiä jotka masentuvat kun valo lisääntyy. Kevät on aina hirmuista aikaa.

Hiljainen syksyn tuleminen on antamassa minulle vähän voimia. Olen saanut hoideltua psykoterapeutin etsimistä eteenpäin. Olen varannut kahdelle jo tutustumisajankin. Toivon todella että onnistaa mahdollisimman nopeasti koska ei kellään ole varaa rampata ja maksaa loputtomia maksuja ilman kelan tukea, ja kertoa aina kaikkia taustoja uudelleen ja uudelleen. Onneksi samalla kun etsintä jatkuu, jatkuu myös polikäynnit. Ainakin jonkun aikaa. Omahoitajani on jäämässä pois ja sitten se turvalinkki katkeaa. Tai antaisihan ne minulle uuden hoitajan, mutta en vain jaksa tavata uutta ihmistä jo psykoterapeuttien lisäksi.

Ihmisseuran kestäminen on jotenkin aina niin rajallista. Voimavaroja on rajallisesti ja kieltämättä se tunne, että muilla on asiat paremmin ilman minua, on välillä todella vahva. Tiedän ettei asia näin ole, mutta järki yksin ei riitä. Tunne voittaa aina. Haluan jotain järkeä muutenkin näihin pakkoajatuksiin ja tunteisiin. Toivottavasti en odota tulevalta psykoterapialta liikaa.

Täällä taas. Taukoa on ehtinyt jo kerääntymään tässä. Puolustuksekseni sanottakoon, että Aki (pitkäaikainen ystäväni ja ihastukseni mistä olenkin aikaisemmin puhunut) oli luonani vierailulla yli viikon päivät. Ja pikkusiskollani oli syntymäpäivä juhlat jotka vaativat järjestelyä ja aikaani. Mutta täällä taas, ja onpa mukava palata tutuille sivuille.

Oli kyllä ihanaa kun Aki oli niinkin pitkää luonani. Kuinka jonkun ihmisen seura voikin olla niin elähdyttävää, mielenkiintoista ja turvallista, kaikkea samaan aikaan. Samalla tosin suloisen kipeääkin. Kuinka janoaa toisen kosketusta ja läheisyyttä. Sitä että olisi oikeutus koskea toista. Sanoa: "Minun". Vaan sitä ei ole, ei ainakaan vielä. Tosin taas olin lukevinani merkkejä siitä, että lähestymme pikkuhiljaa ehkä jotain joka on enemmän. Ehkä. Tai sitten vain kuvittelen näkeväni jotain mitä kaipaan niin kovin. Tämä on niin kuristavaa tämä tunne. En ole ollut ihastunut vuosiin. Ja olen jopa pitänyt sitä mahdottomana itselleni kaikkine pelkoineni ja traumoineni. Tässä sitä kuitenkin olen.

On tämäkin ironiaa. Jos rakkaus astuu minun elämääni saan siitä irti kaiken kivun kyllä, mutta en tietenkään niitä hyviä puolia. Onpa tyypillistä.

Ja minun pitäisi antaa Akille vielä aikaa. Akin erosta on kulunut vasta puoli vuotta. Ja ero ei ollut kovin helppo, vaikka ei ollut suhdekaan. Tämän tietenkin tiedän siksi,  että minä olin se joka katsoi sivusta kun Aki satutti ja rankaisi itseään suhteessansa, voimatta itse tehdä yhtään mitään. Muuta kuin siis kannustaa ja tukea ja valaa Akiin uskoa siitä, että hän ei voi yksin kantaa kaikkea tuskaa. Luultavasti silloin alkoi myös rakkauteni heräillä ensimmäisiä kertoja todella. Tajusin että haluan suojella tätä ihmistä ja että luottaisin tähän ihmiseen enemmän kuin kehenkään.

Apua, tästä tuli nyt tälläinen lässynlässynlää postaus, mutta en saa näitä tunteita kasaan enkä osaa käsitellä niitä. Tulin sitten tänne ventiloimaan. Anteeksi hirveästi.

Terapia mietintöjä

Jaa-a. Minulla oli hetken hauskaa. Ihan todella oli. Heittäydyin kaikella voimallani toiseen maailmaan. Tälläkertaa kirjaan. Luin koko yön ja minulla oli hauskaa. Ja kirja loppui. Ja mielialani vieri kirjan mukana sängyltäni ja sen alle, ihan kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassa. Tämä on niin rasittavaa tiedättekö? Ja se tuntuu niin hirveältä ymmärtää, että revin iloni sieltä missä en itse ole lainkaan. Kun etäännytän itseni tarpeeksi, olen tasaisesti tyyni. Minä olen se joka pilaa elämäni laadun.

Pääni on taas ollut vanhoissa traumoissa. Muistot ovat kuin iilimatoja, vievät kaiken terveen pois kunnes jäljelle jää vain sairauden kalvaamat repaleet. Nämä muistot, minulle tehdyt asiat. Miten tällaisten asioiden kanssa voi elää? En jaksa ajatella taas sitä, miten vääristyneen elämän saan jos tulevaisuudessa elän, ihan vain siksi, etten osaa muutakaan kun käyttäytyä niin väärin ja tuhoisasti.

Olen miettinyt jo jokusen viikon ihan vakavasti psykoterapiaan hakeutumista. Omahoitajani on sanonut, että se voisi olla minulle todella toimiva hoitomuoto. Ja että kelan tuki olisi käytännössä varmaa. Olen tutkinut eri hoitomuotoja ja lukenut muutenkin paljon. Mutta silti mietityttää.

Mikä kaikista suuntauksista olisikaan minulle sopivin? Haluan että selviän menneisyyteni taakoista joten hoito ei voi olla pelkästään nykyhetkeen ja arkeen keskittyvää. Ja sen pitää olla myös pitkäaikaista. psykoanalyysi on minusta kuullostanut tällähetkellä eniten "omalta", mutta hoitosuhde kestää siellä yleensä 4-7 vuotta! Se on jo hieman liikaa, jopa Kelan mielestä. Ja olen kuullut joitain kauhutarinoita siitä, miten psykoanalyysi on väkisin avannut ovia liian väkivaltaisesti, jonka jälkeen potilaan mielenterveys on järkkynyt paljon pahemmin kuin hoitoa aloittaessa. En kyllä tiedä miten todenperäistä tuokaan on, mutta silti.

Onko kellään mitän kokemusta tai tietoutta psykoterapiasta? Sen eri muodoista ja miten se on vaikuttanut? Tai mistään siihen liittyvästä? Olisi todella mielenkiintoista kuulla.


Ja nyt mitä teen? Mietin epätoivoisesti mitä tekisin. Nukkua? Heräisin lääkkeiden avulla otetun unen jälkeen todennäköisesti seuraavana yönä. Valvoa? Altistaisin itseni taas suuremmille ahdistuskohtauksille ja paniikkikohtauksille. Sepä vasta olisi juhlaa. Varsinkin kun jo tässä hetkessä tämä mieliala nyt on mitä on. Muuten tuo nukkuminen olisi itsestään selvä valinta, mutta koska asun siskoni kanssa hän huolestuisi aivan valtavasti jos taas alkaisin vetää koko päivän ylittäviä unia. Viimeksi jouduin melkein suljetulle kun demonstroin samanlaista käyttäytymistä. Olihan siinä toki muutakin mutta...

No ehkä kiikun vielä hetken jumittamassa tätä dilemmaa ja ahdistun tarpeeksi että kohtaus laukeaa. Sitten rauhoittavia napaan ja ne yhdessä univelan kanssa vetävät tajun kankaalle. Se olisikin ensimmäinen. Ahdistus ratkaisisi ongelmani!

Apua. Minähän nauran! :D