keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Terapia mietintöjä

Jaa-a. Minulla oli hetken hauskaa. Ihan todella oli. Heittäydyin kaikella voimallani toiseen maailmaan. Tälläkertaa kirjaan. Luin koko yön ja minulla oli hauskaa. Ja kirja loppui. Ja mielialani vieri kirjan mukana sängyltäni ja sen alle, ihan kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassa. Tämä on niin rasittavaa tiedättekö? Ja se tuntuu niin hirveältä ymmärtää, että revin iloni sieltä missä en itse ole lainkaan. Kun etäännytän itseni tarpeeksi, olen tasaisesti tyyni. Minä olen se joka pilaa elämäni laadun.

Pääni on taas ollut vanhoissa traumoissa. Muistot ovat kuin iilimatoja, vievät kaiken terveen pois kunnes jäljelle jää vain sairauden kalvaamat repaleet. Nämä muistot, minulle tehdyt asiat. Miten tällaisten asioiden kanssa voi elää? En jaksa ajatella taas sitä, miten vääristyneen elämän saan jos tulevaisuudessa elän, ihan vain siksi, etten osaa muutakaan kun käyttäytyä niin väärin ja tuhoisasti.

Olen miettinyt jo jokusen viikon ihan vakavasti psykoterapiaan hakeutumista. Omahoitajani on sanonut, että se voisi olla minulle todella toimiva hoitomuoto. Ja että kelan tuki olisi käytännössä varmaa. Olen tutkinut eri hoitomuotoja ja lukenut muutenkin paljon. Mutta silti mietityttää.

Mikä kaikista suuntauksista olisikaan minulle sopivin? Haluan että selviän menneisyyteni taakoista joten hoito ei voi olla pelkästään nykyhetkeen ja arkeen keskittyvää. Ja sen pitää olla myös pitkäaikaista. psykoanalyysi on minusta kuullostanut tällähetkellä eniten "omalta", mutta hoitosuhde kestää siellä yleensä 4-7 vuotta! Se on jo hieman liikaa, jopa Kelan mielestä. Ja olen kuullut joitain kauhutarinoita siitä, miten psykoanalyysi on väkisin avannut ovia liian väkivaltaisesti, jonka jälkeen potilaan mielenterveys on järkkynyt paljon pahemmin kuin hoitoa aloittaessa. En kyllä tiedä miten todenperäistä tuokaan on, mutta silti.

Onko kellään mitän kokemusta tai tietoutta psykoterapiasta? Sen eri muodoista ja miten se on vaikuttanut? Tai mistään siihen liittyvästä? Olisi todella mielenkiintoista kuulla.


Ja nyt mitä teen? Mietin epätoivoisesti mitä tekisin. Nukkua? Heräisin lääkkeiden avulla otetun unen jälkeen todennäköisesti seuraavana yönä. Valvoa? Altistaisin itseni taas suuremmille ahdistuskohtauksille ja paniikkikohtauksille. Sepä vasta olisi juhlaa. Varsinkin kun jo tässä hetkessä tämä mieliala nyt on mitä on. Muuten tuo nukkuminen olisi itsestään selvä valinta, mutta koska asun siskoni kanssa hän huolestuisi aivan valtavasti jos taas alkaisin vetää koko päivän ylittäviä unia. Viimeksi jouduin melkein suljetulle kun demonstroin samanlaista käyttäytymistä. Olihan siinä toki muutakin mutta...

No ehkä kiikun vielä hetken jumittamassa tätä dilemmaa ja ahdistun tarpeeksi että kohtaus laukeaa. Sitten rauhoittavia napaan ja ne yhdessä univelan kanssa vetävät tajun kankaalle. Se olisikin ensimmäinen. Ahdistus ratkaisisi ongelmani!

Apua. Minähän nauran! :D

3 kommenttia:

  1. Oma käsitykseni on että psykoanalyysi on menneen talven lumia, jopa hieman irstasta (suoraan luennoitsijan suusta). Tietysti jos tykkäät puida pelkkää lapsuuttasi ja osaat puhua yhtä soittoa itse koko istunnon ajan, niin se voi ollakin hyvä. Anteeksi, tuli sanottua vähän kärjistetysti. :D Saitpahan toisenkin näkemyksen.

    Psykoterapia itsessään on varmasti sinulle hyvä hoitomuoto, onhan se lääkehoidon lisäksi tehokkainta. Ja pääasia että löydät hyvän terapeutin, henkilökemia ratkaisee eniten. Menen itsekin joskus, jos vain pääsen sinne asti että jaksan puida asioitani terapiassa.

    VastaaPoista
  2. Joo olen kyllä kuullut tuonkin. len vain törmännyt netissä sellaisiin suuntauksiin jotka jättävät menneisyyden omaan arvoonsa, ja minä haluaisin avata juuri sieltä eri lukkoja ja muistoja. Onpa tämä valinta vaikeaa. :P

    VastaaPoista
  3. hah, surkuhupaisa nauru, paras nauru :)
    psykoterapia ei ole tuttua, jotenkin pelottava koko sana. mutta jos sulle on sitä kehotettu, niin voisihan sitä kokeilla...

    VastaaPoista