Havahtumisia kivun keskellä

Kylläpä elämässä tapahtuu taas paljon kerralla. Koiraa tietenkin. Se on se positiivinen asia tällähetkellä. Pieni lämmin pussi vilpittömyyttä ja aitoutta. Jotain jota pitää suojella koko olemassa olollaan ja jota auttaa kasvamaan. Rakastaa.

Koin hyvin vahvan kokemuksen tässä yhtenä iltana. Pidin tuota pientä ruttumussua sylissä jossa se nuokahteli. Katsoin sitä, täysin luottavaista olentoa. Tajusin, että voisin vaikka puukottaa koiraa ilman että toinen osaisi odottaa sitä. Ilman että voisi laittaa vastaan mitenkään. Yhtäkkiä elämä katoaisi. Puff.

Ei varmaankaan tarvitse painottaa, että mitään tuollaista en tulisi koskaan tekemään tietenkään.
Mutta tajuaminen koiralapsen avuttomuudesta avasi minulle ikkunan pieneen lapseen sisälläni. Tuollainen minäkin olin. Avuton. Luottamusta täynnä. Helposti tapettava.

Itkin monta tuntia. Itku alkoi kera fyysisen kivun. Puhkaisin paiseita. Itkin kunnes veri muuttui tummasta kuoliosta tulehtuneen kautta happitäyteiseen punaiseen. Sattui. Helpotti. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin sääliä sitä pikkutyttöä kohtaan. "Et sinä sille voinut mitään. Anteeksi että silti syylistin sinua. En ymmärtänyt, en tekoa, en sinua, en kipua, en minua. En vieläkään, mutta ei sekään ole sinun syytäsi.".

Kokemus oli ravisuttava ja hyvin opettavainen. Se muutti minua. Tulevaisuuteen jää nähtäväksi kuinka paljon.

Sitten tietenkin tuo äitini syöpä joka on levinnyt aivokuoreen. Ilmiselvästi masentavaa. Mutta toivoa on, sanoivat lääkärit. Opettelen uskomaan toivoon. Siitäpä voisi kehittää oman uskontokuntansa. Toivon Etsijät olisi hyvä nimi. Tai sitten vain tyydytään olemaan masentuneita jotka pyrkivät elämään... Uskonto on jotenkin raflaavampi. (Anteeksi tästä levottomasta hyppelystä aiheesta toiseen. Jotenkin ajatukset jyllää liian kovalla.)

Tasapainoilen jaksamisen ja luovuttamisen välillä niin monella eri alueella elämässäni. Tie edessä on kuin aitajuoksu kiikkulaudoilla. Olisi hyvä saada kääntymään laudoista suurinosa tasapainoon, mutta yksin on hankala tasapainottaa painosuhteita. Onneksi on terapia jonka avulla peilata tuntemuksiaan, muuten ei tästä tuisi mitään. Ja jos joku lauta kaatuu liikaa negatiiviselle puolelle pieni karvapylly hyppää toiselle puolelle notkauttamaan toiseen suuntaan. Ainakin nyt. Ja nyt on ainoa mitä tiedän.

Apu jolla jaksan

Minulla on oma terapeutti. Siis totaallisen oma, jota ruokin ja hoidan.

Tässä hänestä pari kuvaa:

Hän on kolme kuukautta vanha ja hän täyttää elämäni oivalluksilla ja lämmöllä.

Sain tietää että äidilläni on aivoissa syöpää.

Halinpusinhalin.

Kestän.

Vastaa kaikkeen hiljaisuudella

Tänään tuli sitten taas tuota jännitystä elämään. Äidillä pelättiin aivohalvausta. Se ei kuitenkaan sitten ollut ihan niin vakavaa, vaan kasvojen toispuolinen halvaus joka johtui hermoista. Ja se paranee läkityksellä ja ajallaan. Mutta herranjestas kun pelotti. Eikö tämä meidän perhe ole saanut jo kärsiä tarpeeksi. Kai se on todettava taas:

"Kivun määrä ei ole vakio."

Taas huomasin miten kyvytön olen käsittelemään tämänkaltaisia uutisia. Vaivuin koomaa muistuttavaan uneen ja leikin etten ollut olemassa. En pystynyt ajattelemaan joten kieltäydyin olemasta tajuissani. Minun pitää löytää joku muu tapa vastata tallaisiin tilanteisiin. Tällämenolla jään tunnekuolleeksi ikuisesti.

Huomenna taas psykoterapiaa ja siellä olisi varmaan hyvä kertoa tästä kaikesta. Mutta haluan vain olla puhumatta. Mikään ei ole totta ennen kuin sen sanoo ääneen. Leikisti. Olen 25- vuotias enkä osaa elää mailmassa "aikuisten oikeasti". Onkohan pian jo lian myöhäistä oppia?

Huomenna aijon juoda pääni ainakin puolitäyteen. Fiksua? No ei helvetissä, mutta teenpä sen silti. Kuuntelen musaa ja hengailen siskon kanssa ja esitän taas hetken ettei mitään ole tapahtunut.

En muista olenko jo kertonut, että minä kirjoitan myös runoja silloin tällöin... Ajattelin liittää tähän yhssenkoska se nyt vain tuntuu sopivalta. Ettehän teilaa liian julmasti?


Se ei jätä rauhaan
hiljainen nalkuttava tunne
  olisi pitänyt
           avaa suu

Ikenet turpoavat
punertuvat helakoiksi
  kiiltävät kivusta
Kaikesta sinne jääneestä

Terävät sanojen kulmat
raaputtaen limakalvoja rikki
hampaiden väliköihin asettuneet
  partakoneen terät

Kunnes et saa suuta auki
  lihasneste suussa maistuen
ikuisesti hiljennettynä oman kipunsa tähden


Jotain tuollaista tälläkertaa. Palaan hiljaiseen sisimpääni.

Tulevaisuus on ehkä jollain tapaa parempi kuin 90- luku!

Huomenna toinen tutustumiskäynti tulevan psykoterapeuttini kanssa. Tulevan juurikin siksi että olen päättänyt valita hänet. Ja hän jo sanoikin että ottaisi minut mielellään asiakkaakseen joten siltä puolelta asia onkin jo selvä. Sitten vielä helvetin esikartanoon paperit. (Tällä tarkoitin siis Kelaa, tuota hakemusten joutomaata). Ja voila! Olen pitkäaikaisessa psykoterapiassa. Hienoa hienoa.

Olen myös miettinyt tuota koulutusta. Minullahan siis on yksi koulu kesken ja alustavasti olen puhunut psykarin kanssa että jatkaisin tänä syksynä jonkinlaisella helpotetulla aikataululla. Mutta se vaan tuntuu aivan liian raskaalta. En koe olevani vielä kykeneväinen niin suureen vastuuteen ja kykenemiseen. En vain kykene. Sittten jätän hoitamattta tehtäviä ja jään pois tunneilta kun en vain jaksa ja pysty, ja sekös lisää syyllisyyttä jne. Paluun lykkääminenkin tuntuu taas vähän pettymykseltä. Halusin niin kovasti uskoa että pystyn. Että jaksan! Mutta enhän minä sitten jatsanutkaan. Yllätys.

Muistelinpa että olin tämän blogin kuvauksessa kirjoittanut että tarkoitus tässä blogissa EI ole surkutella elämääni vaan jotain aivan muuta. Mutta tässäpä sitä ollaan inisemässä. Joskus tämä helkkarinmoinen masennus ja muu mukava tulee vain niin yli. Monet varmaan tietävät kyllä tunteen.

Jotain vähän pirteämpää? No olen kotona koomatessani töllötellyt netflixin kautta Siskoni on noitaa. Jotenkin hypnotisoivaa heittäytyä sarjaan jota on seurannut pieni iäisyys sitten. Uskomattoman tenhoavaa katsoa tuota 90- luvun tyyliä! Kunnon nauruja ja myötähäpeää on riittänyt. En ollut liian nuori tekemään joitain samoja asu- ja meikki mokia. Apua.

Sanoja ei ole, kuvia on.

Mikään ei ole hyvin elämässäni niin kauan kuin olen itse siinä.

En sitten saanut annettua kirjettä. Akin luona juteltiin ihmissuhteista ja Aki sanoi tämän lannistavan lauseen:  "Minusta ihmissuhteet on totaallista paskaa. Ihanaa paskaa, mutta paskaa kuitenkin. Kaikki se kipu... ei maksa vaivaa.". Joten niin. Taidanpa odottaa vielä jonkin aikaa kunnes pakit eivät ole niin satavarmat. Kunnes ehkä olen unohtanut tämän mielipiteen ja heittäydyn ansaan. Ehkä näin.

Ja sitten. No. Tielleni saapui taas mahdollisuus. Siis alkaa käyttää lääkkeitä aivan väärin. Ja siis kyseinen ihminen kuulostaa karkkikaupalta. Kaikkea ja mitävaan ja paljon. Kieltäydyin. Hyvä minä.

Mielessä pyörii itsensä tuhoaminen. Juurikin tuollaisilla tavoilla jotka tuhoaisivat kaiken mahdollisen edistyksen jonka olen mahdollisesti saanut aikaiseksi. Ja jolla pilaisin kaiken mahdollisuuden hieman parempaan. Elämään tai mihinkään. Taas älytön tarve rankaista itseään. Ihan vain siitä että olen olemassa. Ikäänkuin en ansaitsisi mitään hyvää. Yhtään.

Tiedän tietoisesti että eihän se näin ole. Mutta. Mitenkäs senkin sitten sisäistäisi. Ja kun vielä jaksaisi yrittääkin.

Rohkeuden keräämistä ja terapeuttia

No nyt olen sitten käynyt ensimmäisellä tutustumikäynnillä ehkä tulevan psykoterapeuttini luona. Päällimmäiset tunnelmat..

Ihan positiivinen kokemus. Terapeutti oli hyvin rauhallinen ja pehmeä ääninen. Hetken mietin että josko jopa hieman liian pehmeä minulle, mutta sitten mietin että juuri rauhallista ja tyynnyttävää terapeuttia saatan kaivata, kun aletaan avaamaan vanhoja kipuja.

Terapeutti kertoi myös eri tavoista ja tekniikoista joita hän joskus käyttää terapian eri vaiheissa. Ne kuulostivat aivan järkeviltä ja jopa mielenkiintoisilta. Kyseinen terapeutti on erikoistunut trauma terapiaan joka on iso plussa. Ehkä tämä on "se oikea" minulle. Sovimme myös toisen tapaamiskerran jolloin voin vielä miettiä asiaa.

Paniikkikohtauksien lista sai yhden loven lisää tostain ja perjantain välisenä yönä. Ei kyllä yllättävää, kun ottaa huomioon mitä kaikkea oli alla. Olin ollut siellä tutustumistapaamisessa. Olin valvonut yli 32 tuntia, en ollut syönyt ja kaiken kukkuraksi join itseni vielä humalaankin. Hemmetin fiksua ja saihan siitä sitten kärsiäkin. Kunnollinen paniikkikohtaus joka rauhoittui vasta  600 mg:llä ketipinoria. Sitä ennen olin onnistunut raapimaan päänahkani kyllä jo verille. Juhuu.

Nyt toivuskelen koko tapahtumasta ja minun olisi jo hyvä aloittaa pakkaaminen. Maanantaina lähtö pohjanmaalle piilomökkiin kirjoittamaan ja sieltä sitten Akin luokse. Odotan sitä kyllä kovastikin. Olen kirjoittanut Akille kirjeen jossa päskäytän kaikki häntänkohtaan tuntemat tunteeni paperilla. Olen liiaksi pelkuri että saisin ne suustani ulos, niin päätin kääntyä tutun ilmaisumuodon puoleen.

 En ole vielä varmasti päättänyt annanko kirjeen Akille, mutta se olisi vähän suunnitelmissa. Ajattelin teatraalisesti jättää Akin junalaiturille kirje käsessään ja itse hurauttaa takaisin Helsinkiin. Saisi sitten ihan rauhassa miettiä kirjeen sisältöä ja minun ei tarvitse olla näkemässä mitä tapahtuu. Kuulen sitten kun hän on päättänyt, mutta en joudu kuulemaan vastausta heti.

Toivon kai jonkunlaista merkkiä ja rohkaisua Akin puolelta. Jotain mikä taas varmentaisi omia tuntemuksiani siitä että meillä saattaisi hyvinkin olla jotain ystävyyttä enemän. Toivottavasti saan jotakin sellaista.

Ja toivottavasti vastaus olisi halutun lainen.