Vaatimuksia ja kykenettömyyttä.

Olen äitini luona vierailemassa. Äitini on hyvin onnellinen kun tulin, koska en ollut aikaisemmin tätä pystynyt viettämaan äitini kanssa aikaa kahden kesken. Siis en sen jälkeen kun saimme kuulla Syövästä. Vihdoinkin sain kasasttua itseäni tarpeeksi jotta kykenin siihen. Yritin taktikoida ja tulla ennen ensimmäistä hoitojaksoa, jolloin voisin lähteä pois ennen kuin kaikkein pahin aika alkaa. Äidillä on täällä ystäviä joten ei hän yksin jäisi. Itse en vain koe itseäni tarpeeksi vahvaksi, jotta kestäisin tämän kaiken lähietäisyydellä uudestaan. Olen liian heikoilla omassa olämässäni.

Mutta äitini vetäisikin suunnitelmani pois kuvioista. Sanomalla kuinka hyvä on kun olen taas kotona ja kuinka se antaa hänelle voimia. Kuinka hän tarvitsee minua etulinjaan koska muuten hän on turvaton ja pelkää liiaksi. Ja jos en ole täällä olemassa hänelle realisti niin hän menisi ajatuksissaan liian syvälle.

JA minä jään.

Olen äiti äidilleni. Loputon turvapaikka ja huolenpitäjä. Ainainen kaivo. Kuka olisi minulle turvaksi?

Voi kuinka syvällä minä käynkään/olen käynyt/tulen käymään. Kuka minua jarruttaa?
Voi kuinka paljon pelkään/pelkäsin/tulen pelkäämään. Kuka minua turvaisi?

Minä itse.
Käyn terapiassa, syön lääkkeet.
Pidän taskussa avonaista stilettiä jos joudun menemään yksin ulos.
Luon pakosuunnitelmia.
Todella tasapainoista.... (anna mun nauraa)

En vain kykene.

Mutta jos lähden..? En voi tehdä sitä. Voinko?

Mitä tässä enää osaa tehdä?

Lähteä lopullisesti?