Särki

Tässä kohtaa pitäsi aloittaa kirjoittaminen lukiosta ja muusta siinä ajassa tapahtuneesta asiasta, mutta taidan ottaa pienen loman. Eli väliin jotain muuta, ihan mitä vain. Minua vaikka.

Olen viimeaikoina ollut varsinaisessa unikurimuksessa. Toinen toistaan oudompia ja ahdistavampia unia. Uneni eivät kuitenkaan ole koskaan olleet hirveän pomppivaa laatua, joten vaikka ne olisivatkin kuinka sairaita niistä löytyy jotain logiikkaa. Se tekee niistä myös tavallaan kamalampia. Ensimmäistä kertaa myös tiesin olevani unessa mutta en vain voinut herätä. Tappelin pakokauhuissani itseäni herelle, mutta en vain herännyt! *puistatus* Tosin viimeyön uni ei ollutkaan niin pelottava kuin muut. Erikoinen se kyllä oli.

Juttuhan on niin että en ole osannut itkea pitkään aikaan. En vain saa tunteitani sitä kautta ulos. Varsinkin nyt kun kuulin äidistäni, olisin halunnut niin itkeä. Kunnolla ja väkivaltaisesti. Parkua kipua seinille kuin veriroiskeita. Ei mitään.

(Tai no, muuta kuin suunnaton tarve satuttaa itseään, ahdistuskohtauksia ja kyyynisyyttä. Puhumattomuutta.)

Mutta viimeyönä, alitajuntani toimi minulta salaa. Seisoin hiekkakentällä. Oli yö, ja olin yksin. Avasin suuni ja sanoin käheällä äänellä: "Mun äidillä on syöpä." Silloin repesin liitoksistani. Unessa itkin. Kuljin ympyrää ja itkin. Paljon ja huutaen, niin pitkään että ääneni oli vain pihinää ja päätäni särki. Itkin rumasti, en mitenkään goottimaisen sievästi äänettömiä mustia kyyneleitä, vaan aitoa ja rumaa räkäitkua. Rintakehäni luhistui kasaan.

Heräsin aamulla sekavana. En tiennyt miltä minusta tuntui. Ehkä jopa hieman helpottuneelta. En voi uskoa, että en missään vaiheessa herännyt. Ehkä minuuteni tiesi tietoista minääni paremmin mitä tarvitsin. Ehkä tiesin että itkuni edessä on lopulta vain minä itse.

Kun olen kirjoittamassa tätä päivitystä olen jo vaihtanut märän tyynyliinan uuteen, juonut paljon vettä ja ottanut särkylääkkeen. Silmäni punoittaa railakkaasti. Olen särki. Tai ainakin rikki.