Koen tarvetta selittää miksi olen alkanut niin järjestelmällisesti käymään elämäni vaiheita läpi. Älkää pelätkö, ei tämä blogi ole vain muistelmien kirjoittamista, mutta olen miettinyt jo pitkään että asioiden "ääneen" sanominen voisi olla minulle hyödyllistä. Ne saavat lihaa luiden päälle ja muuttuvat likaisista ja ahdistavista "poistyönnettävistä" asioista joksikin... En tiedä miksi... joksikin jonka pystyy joskus käymään läpi? Jonka kanssa on joskus mahdollista elää?
Pelkän mahdollisuudenkin takia minun yritettävä. Olen kauan, aivan liian kauan antanut tämän sairauden talloa itseäni ja viedä minne se vain on mielinyt. Olen niin väsynyt, että tartun viimeiseen oljenkorteeni. Niinkuin nurkkaan ahdistettu villieläin käyn kiinni, hyökkääminen on viimein paras puolustus. Olen valmis ajamaan itseni syvemmälle silläkin uhalla, että valahdan sairaudessani huonompaan tilanteeseen. Luotan siihen että hankin tarvittavaa apua kuitenkin ajoissa.
Päättäväisyyteni ei poista sitä tosiasiaa, että pelko kulkee mukanani jatkuvasti kun kirjoitan seuraavaa sanaa ja taas seuraavaa. Ja epäilys siitä palaako tämä viimeinen voimanpuuska ennen kuin olen tarpeeksi tukevalla maaperällä on aivan aiheellinen. Mutta niinkuin on sanottu :
Alea iacta est!Arpa on heitetty.
Omasta menneisyydestään kannattaa kirjoittaa, niin oppii ehkä ymmärtämään paremmin sitä miksi nyt ollaan tässä.
VastaaPoistaOlen itsekin ajatellut että kirjoittaisin useamman perusteellisen postauksen omasta menneisyydestäni. Kynnys siihen on kuitenkin vielä korkea koska en vielä välttämättä pysty käsittelemään sitä. Huolimatta siitä etten usko menneisyyden olleen mitenkään erityisen traumaattista, tai sitten en vain halua kohdata sitä.
Viattomalta kuulostavienkin asioiden läpikäyminen voi avata ikäviä kulmia itsessä auki. Onneksi olen tätä blogia kirjoittaessani myös akuuttihoidossa jossa voin käsitellä ammatti-ihmisen kanssa pintaan nousevaa *askaa.
PoistaKiitos muuten kannustuksesta! :)