Menneisyys. Menneet eivät koskaan ole täysin menneitä vai mitä? Jotkut vain unohtavat enemän kuin toiset tai ainakin uskottelevat itselleen niin. Minä taidan olla niitä tapauksia joille nykyisyyskin on sumeampi muisto kuin jo menneet tapahtumat.
En tietenkään voi käydä koko historiikkiani tässä läpi, enkä edes halua. Kerron vain muutaman merkittävän tapahtuman tai aiheen jotka koen tärkeäksi mainita.
Lapsuuteni oli melko normaalia ja onnellista 5. ikävuoteeni asti. Silloin isäni ratkesi ryyppäämään. Äitini oli mennyt tietämättään alkoholistin kanssa naimisiin. Samoihin aikoihin minulle syntyi pikkuveli. Äitini kuitenkin huomasi, ettei veli ollut aivan niinkuin muut ikäisensä ja alkoi selvittämään asiaaa. Pikkuveljeni todettiin kärsivän Asperger- syndroman vahvinta lajia. Kun tutkimusta laajennettin todettiin syndrooma myös Isälläni.
Jokin tässä asiassa oli isälleni täysin mahdotonta käsitellä ja hän turvautui pulloon entistä tehokkaammin. Lisäksi mukaan tuli myös sekakäyttö reseptilääkkeiden kanssa. Nämä olivat pelottavia aikoja perheessä. Karkuun juoksua öisin, erilaisia turvakoteja. Turvattomuutta. Isäni oli taitava sanojen kanssa ja erittäin väkivaltainen verbalisesti. Hän osasi halutessaan olla todella julma. Jostain syystä hän ei kohdistanut ivaa ja pilkkaansa koskaan veljeeni, ainoastaan minuun ja äitiini. Jonkin sortin naisvihasta oli kai kysymys. Fyysisesti hän ei koskenut meihin, mutta uhkaili väkivallalla ja tuhosi huonekaluja. Lähdimme kyllä aina hyvin nopeasti karkuun kun kohtaus oli tulossa, joten en osaa sanoa olisi hän käynyt päälle jos olisimme jääneet kotiin.
Tämän kaiken lisäksi minua käytettiin seksuaallisesti hyväksi. Tekijänä oli isäni ystävä. Se tapahtui vain kerran mutta rampautti mieleni hyvin tehokkaasti. Asia ei tullut suoranaisesti esille, mutta äitini epäili jotakin hämärää ja ei enää koskaan jättänyt minua yksin kyseisen henkilön kanssa. Lopulta mies ei enää käynyt meillä ja ystävyys päättyi.
Asuimme maalla jossa elinpiiri oli aina melko pieni. Lähin ikäiseni ystävä oli automatkan päässä, joten leikin paljon yksinäni metsissä ja jättimäisessä puutarhassamme. Opin nopeasti turvautumaan mielikuvitukseen asioiden läpikäynnissä ja itseni lohduttamisessa. Heti kun opin lukemaan uppouduin kirjoihin ja aloin myös saman tien kirjoittaa omia tekstejäni. Se oli tapani tarkastella maailmaa ja paikkaani siinä. Turvasatama. Mikä jatkuu edelleen.
Aloitin kirjoittamalla menneisyydestäni varhaislapsuuttani ylös. Seuraavassa käyn läpi koulu aikaa. Tämän on pakko tapahtua tipottain koska näiden sanojen kirjoittaminen tuntuu hyvin kipeältä. Olen tällähetkellä kuin kertojan roolissa en niinkään kokijan. En ole ikinä kirjoittanut menneisyyteni tapahtumia ylös. Hyppy tyhjyyteen. Kunhan olen saanut tapahtumat ylös kyllä minä täältä esiin tulen ihan omana persoonanani, malttakaahan vain. Mutta sitä ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti