Aloitan jotakin.

Se on ensimmäinen ajatukseni kun luon tätä blogia. Aloitan jotain johon aion sitotua. Se on minulle pelottavaa. Kun aloittaa jotakin ottaa samallaan itselleen lisää velvollisuuksia, ja tunnetusti olen niissä tätä nykyä hyvin huono. Siksihän minä tähän pisteeseen elämässäni jouduinkin... No nyt hyppään asioiden edelle jo hyvän matkaa.

Ensin olisi kaiketi hyvä kertoa miksi aloin kirjoittamaan tätä blogia ja miksi juuri nyt. Lyhyt vastaus tähän on, että olen vakavasti masentunut nuori nainen, jonka ainoa vakaa hyvä asia elämässä on ollut kirjoittaminen ja siitä kumpuava omanarvon tunto. Kunnes aloin valua jo ennestään vakavassa masennuksessa sinne toivottoman puolelle, jolloin kirjoittaminen muuttui hyvin hyvin vaikeaksi. Joka puolestaan johti erittäin konkreettiseen itsemurhan suunnitteluun ja melkein toteutukseen. Nyt olen akuuttihoidossa psykiatrisella poliklinikalla, otan lääkkeni kiltisti jne, eikä sekään tuntunut riittävältä. Kirjoittaminen. Siihen aina lopulta palataan. Sanojen laittaminen painettavaan muotoon tekee valheistakin totta. Tämän blogin funktio on olla lääke, terapeutti, ystävä, likaämpäri, unirätti yms mitä koen milläkin hetkellä tarvitsevani. Tämän blogin tarkoitus on täyttää minua sisältä.

Tässä lyhyesti siis ensimmäinen päivitys siitä miksi kirjoitan. Seuraavan kerran avaan kaikkea mikä liitty kironsanan: Menneisyys. Ei tätä voisi tehdä ilman menneisyyden kertailemista ainakin pinnallisella tasolla, joten parempi kiskaista se sisikunnasta ulos mahdollisimman pian, niinkuin laastarin. Tai leipäveitsen.