maanantai 24. marraskuuta 2014

Minä: Pysähtynyt. Ja kohta yhtä leimaa rikkaampi.

Olenpas valvonut taas tämän yön läpi. Hupsista. Tai ketä minä huijaan, aivan tahallista tämä oli. Tietoinen päätös tiedostaen, että loppujenlopuksi tämähän on helkkarin typerää. Ahdistuksen määrä lisääntyy jos olen nukkunut liian vähän ja taidot käsitellä sitä vähenevät tai lamaantuvat jopa kokonaan. Lisäksi tänään on terapia, enkä ole oikein varma saanko siitä juuri mitään irti käydessäni ylikierroksilla.

Se onkin yksi erikoisempi asia... Kun olen valvonut liikaa en ole yleensä "normaalin" tuntuisesti väsynyt. Käyn ylikierroksilla, olen hermostunut, ehkä vähän säikky ja monesti paljon puheliaanpi ja rohkeampi heittämään huulta. Voin valvoa suhteellisen kivuttomasti reilusti yli 32 tuntia, eli en vain väsähdä ja/tai ala pilkkimään. Kun vihdoinkin yritän käydä nukkumaan on unen kiinni saanti hankalaa. Tosin onhan se aina ollut minulle hieman haastavaa, mutta valvomispätkän jälkeen jopa maksimilääkityksen kanssa nukahtamisesta tulee melkeinpä työtä. On suorastaan idioottimaista pistää itseään taas läpi kaiken tuon, mutta niin.

Jätä sairaalle mielelle päätösten tekeminen niin se tekee sairaita päätöksiä, eikö?

Ajattelin ensiksi viettää koko yön lukien. Sain käsiini hirveän kasan kaikenlaisia ihania uusia kirjoja ja öisin on helpompi vain "tuhlata" aikaa lukemalla ja välttyä itsesyytöksiltä siitä, että aika olisi ollut ehkä parempi käyttää jotenkin muuten.

Kuten vaikka laittamalla pyykkiä. Kouluttamalla koiraa. Pyyhkimällä pölyjä. Näyttämällä hyödylliseltä.

Mutta kesken kirjaa aloin kuitenkin kaivata näille sivuille. Vähän taas selkeyttämään ajatuksiani. Jos siis hyvin käy, en tosin pidätä hengitystäni. Viikonloppu oli henkisesti melkoisen rankka. Ei sillä, niin oli koko edellinen viikkokin.

Tulin tänään... eikun siis eilen (vuorokauden rajat hämärtyvät kun ei katkaise niitä unella, kaikki yhtä ja samaa päivää) viikonlopun vietosta rakkaan ystäväni luota toisesta kaupungista. Hänellä oli syntymäpäivä ja tietenkin juhlittiin tapahtumaa oikein kunnolla kotibileiden kautta. Juhlissa oli minulle paljon täysin vieraita ihmisiä. Tämä on itse asiassa poikkeavaa normista, koska meillä on ollut lukio ajoista hyvin pitkälle sama ystävä piiri. Kaikki ystävät ovat hajaantuneet ympäri suomea, joten aina tällaisissa juhlissa saadaan sitten porukkaa kasaan.Tällä kertaa se ei vain ihmisten aikataulu ongelmista johtuen onnistunut. Ja ystäväni on viimeisen vuoden aikana saanut itselleen uutta sosiaalista elämää. Pitkän masentumisen jälkeen hän palasi opintojensa pariin ja pääsi työharjoitteluun. Sieltä tarttui mukaan työ kavereita ja koulu tuttuja. Ja vaikka olenkin iloinen että hän on päässyt elämän syrjään kiinni olen kuitenkin myös... kateellinen. Ja myös mustasukkainen. Kauheaa myöntää, mutta totta yhtä kaikki.

Olenkohan tulossa taakaksi hänelle. Minä kun tuppaan vain tarpomaan paikallani ja jatkuvasti minulla on puhuttavaa vain enemmän tai vähemmän huonoista tapahtumista, tunteista ja asioista. Olen aika masentava.

Viime viikolla sain tietää, että diagnosointi rattaat lähtevät taas käyntiin kohdallani. Kepeästi heitettiin sellaisia mahdollisuuksia kuin bipolari häiriö ja erinäiset persoonallisuushäiriöt. Niin ja tietenkin Postraumaattinen stressioireyhtymä. Nam nam. Siinäpä on valinnan varaa nirsoimmallekin.

Juu, en varmaan näytä suhtautuvan tähän nyt kauhean kypsästi, mutta kunhan varjottelen nenäkkyyden turvassa koska oikeasti olen aika kauhuissani. Koko homma on jotenkin niin ahdistavaa. Diagnosointi tuntuu niin lopulliselta. Ja diagnoosin rakentaminen riippuu myös pitkälti minusta. Entä jos en osaa tai pysty syystä tai toisesta antamaan hoitohenkilöille tarpeeksi laajaa kuvaa minusta ja tietoja eri "oireista" ja piirteistä ja saankin  päälleni väärän diagnoosin. Hoitosuunnitelmat tehdään sitten sen pohjalta ja kaikki menee täysin metsään.

Lisäksi pelkään sitä kuinka lyödyksi tunnen oloni kun diagnoosi saapuu, mikä se sitten onkaan. Tiedostan että eihän se mikään tuomio ole, mutta jossain minussa on piilevä ajatus ja ennakkoluulo leimaamista kohtaan. Jos kaikki mitä sen jälkeen sanon, tunnen, ajattelen tai teen saadaan tai yritetään saada johdettua takaisin alkuperäiseen diagnoosiin. Että "ah, no tuo on tyypillistä tähän ja tähän persoonallisuushäiriöön" tai "No ajattelet tätä rataa koska se vain nyt kuuluu tähän häiriöön". Aivan kamala ajatus.

Velvollisuudentuntoisesti yritän listata tähän myös jotain hyviä asioita diagnoosin tarkentumisesta. Ehkäpä opin ymmärtämään itseäni hieman paremmin kun opin mitkä asiat minussa vaikuttaa. Ehkäpä lääkitys ja hoito muutenkin pystytään kohdentamaan paremmin oikeisiin alueisiin ja pääsen nopeammin kiinni johonkin joka edes muistuttaa elämää. Ehkäpä?

3 kommenttia:

  1. Valvominen teettää minullekin tuota yliaktiivisuutta. Terapeuttikin on sitä kummastellut, kun joskus on mennyt 3vrk yht. 7h unilla, ja ukko on kuin sähköjänis. Ja joskus valvon tarkoituksella läpi yön, kun vain huvittaa. Mitä järkeä ? Ei mitään, mutta aivokemia...

    VastaaPoista
  2. Ei ole lukeminen ikinä ajan tuhlausta

    VastaaPoista
  3. gavagai: Se on kyllä totta, lukeminen on niitä hyviä paheitani. :P Ainoa vaan kun on nenä kiinni kirjassa yli 12 h....

    Seppä: Jotenkin lohduttavaa kuulla ettei ole ainoa tämmöisiäkin kärsimässä. Palautuukohan ne kemiat ikinä... no, yhteiskuntakelvollisemmiksi? Olsi mukavaa tuntea päivänpäätteeksi väsymystä ja vain mennä nukkumaan ilmaan mitään taisteluita. :)

    VastaaPoista