Tulevaisuus on ehkä jollain tapaa parempi kuin 90- luku!

Huomenna toinen tutustumiskäynti tulevan psykoterapeuttini kanssa. Tulevan juurikin siksi että olen päättänyt valita hänet. Ja hän jo sanoikin että ottaisi minut mielellään asiakkaakseen joten siltä puolelta asia onkin jo selvä. Sitten vielä helvetin esikartanoon paperit. (Tällä tarkoitin siis Kelaa, tuota hakemusten joutomaata). Ja voila! Olen pitkäaikaisessa psykoterapiassa. Hienoa hienoa.

Olen myös miettinyt tuota koulutusta. Minullahan siis on yksi koulu kesken ja alustavasti olen puhunut psykarin kanssa että jatkaisin tänä syksynä jonkinlaisella helpotetulla aikataululla. Mutta se vaan tuntuu aivan liian raskaalta. En koe olevani vielä kykeneväinen niin suureen vastuuteen ja kykenemiseen. En vain kykene. Sittten jätän hoitamattta tehtäviä ja jään pois tunneilta kun en vain jaksa ja pysty, ja sekös lisää syyllisyyttä jne. Paluun lykkääminenkin tuntuu taas vähän pettymykseltä. Halusin niin kovasti uskoa että pystyn. Että jaksan! Mutta enhän minä sitten jatsanutkaan. Yllätys.

Muistelinpa että olin tämän blogin kuvauksessa kirjoittanut että tarkoitus tässä blogissa EI ole surkutella elämääni vaan jotain aivan muuta. Mutta tässäpä sitä ollaan inisemässä. Joskus tämä helkkarinmoinen masennus ja muu mukava tulee vain niin yli. Monet varmaan tietävät kyllä tunteen.

Jotain vähän pirteämpää? No olen kotona koomatessani töllötellyt netflixin kautta Siskoni on noitaa. Jotenkin hypnotisoivaa heittäytyä sarjaan jota on seurannut pieni iäisyys sitten. Uskomattoman tenhoavaa katsoa tuota 90- luvun tyyliä! Kunnon nauruja ja myötähäpeää on riittänyt. En ollut liian nuori tekemään joitain samoja asu- ja meikki mokia. Apua.